— En, mutta tiedän sen sittenkin.
— Svante tohtori kertoi Hieronymuksen sanat… quibus timor utilis est, ut, dum supplicia reformidant, peccare desistant [= joille pelko on hyödyllinen, jotta he rankaisujen pelosta lakkaisivat syntiä tekemästä].
— Tuo on kaiketi kotoisin jostain väärennetystä painoksesta hänen teoksiaan, Lauri arveli.
Tähän ennätti Gudmund mestari virkkamaan: tärkein on kuitenkin, minun nähteni, oppi välitilasta. Se säilyttää meille Jumalan laupiuden ja kaiketi myös useimpien ihmissielujen pelastuksen.
Lauri kääntyi äreästi isäänsä päin ja muistutti, että nuo ovat sellaisia asioita, joista ainoastaan oppineilla on oikeus puhua; ja hän lisäsi että Augustinus on hylännyt välitilan opin.
— Mitä sanotte? huudahti Svante tohtori, kummastuen tuota julkeaa väitettä; saatte lainata minulta hänen De civitate Dei kirjansa, jossa hän uustestamentillisten todistusten nojassa lausuu vakaumuksenaan sen, että kuolemankin jälkeen synnit ovat anteeksi saatavissa.
— Se paikka on väärennetty, julkesi Lauri vastata.
— Augustinus lausuu sen useissa paikoin.
— Kaikki ne paikat ovat väärennettyjä.
Svante tohtori kääntyi hänestä pois, kyllästyneenä lyhyeen sananvaihteloon. Kirkkoherra nousi seisaalle mutisten hampaitten välistä: tuo tiedoton, hävytön lurjus! Mutta Lauri seisoi paikallaan, voitonriemun loisto kasvoissaan.