— Olen kyllä vain kolmentoista ikäinen, mutta olen saanut arvon.
— Arvon! Mitä tarkotat Margit?
— Vakuutan sinulle, että olen saanut arvon, hengellisen arvon.
— Sepä hassua. Sinä saanut hengellisen arvon? Oletko jossain luostarissa apetissana.
— En, ei semmoista arvoa. En minä nunnaksi rupea. En suinkaan. Ei, toisen arvon.
— Minkä?
— Se on salaisuus.
— Se oli hyvä. Sitten sun tulee se sanoa minulle. Sillä sinulla ja minulla on kaikki salaisuutemme yhteisinä.
— Mutt'ei tämä.
— Sitten minäkin laitan itselleni salaisuuden, jota sinä et saa tietää. Sitte tulee loppu tuosta ihanasta tuttavallisuudestamme, jolloin saatoin sanoa itselleni kaikesta, mitä muuten pidin kaikkein salaisimpana: tämän tietää yksin Margit ja minä. Enpä sentään tahdo olla utelias. Sinä olet itsepintainen, kun on jotain päähäsi pistänyt, eikä auta ruveta sinulta salaisuuttasi urkkimaan. Se on minun mieleeni, sillä juoruttelevia naisia meillä on kylliksi. Ah Margit, iloitsen ajatellessani että taaskin saan istua koulunpenkillä. Saada jotain ajateltavaa ja päätä ponnistavaa, siitä syntyy toivoakseni hyvä vastapaino halulleni hullutella, ilveillä ja kujeilla. Sanos nyt minulle, orpana, kuka on sinulle mieleisin maan päällä?