Mutta entä sitten?
Painanevatko nämä uhrit enemmän kuin se, että Ruotsin kansa menettäisi kunniansa? Velka on maksettava, vaikkapa vaivoillakin kuolemaan asti. Velka on hiisi, joka surmaa sielusi jalouden, jollet sinä surmaa häntä. Alentava häpeän tieto rasittaisi työtäsi vainiolla ja salossa, Ruotsin mies. Se silpoisi siivet rukouksilta, joita lennättelet korkeuteen sarkojesi viljan, kotosi ilon ja rauhan puolesta.
Säilyneen kunnian tunto on kyntävä vakosi syvemmältä ja lisää idinvoimaa siemeniin, joita niihin kylvät. Se luo rukoustesi siivet jänteviksi. Se nostaa selkäsi suoraksi, niiden edessä, jotka tahtovat sinua orjuuttaa, ja se lisää monikertaista tehoa niihin iskuihin, joita lyöt vapauden, lain ja oikeuden puolesta. Auranvaosta ja rukouksesta ja verestäsi, jota oikeuden edestä sotiessa vuodatat, on versova siunattu sato; siunatusta sadosta parempia kaunisteita alttareillesi, heleämpiä ja väkevämpiä kellonsäveliä soimaan yli Ruotsinmaan. —
Tämmöistä Svante harppunsa säesteellä lauleli. Ja niinkuin kuningas Hjarrande harpullaan osasi kiistää myrskyt ja aallot alenemaan, samoin tämänkin harpunsoittajan sävelistä toistaiseksi asettui se myrsky, joka oli uhannut ruveta riehumaan.
NELJÄN VUODEN KULUTTUA.
XIII.
MAISTERI LAURI.
Lauri Gudmundinpoika eli Laurentius Gudmundi oli palannut Jönköpingiin saatuaan Wittenbergissä maisterinarvon sekä runsaan laihon kunnialaakereita, joita hän oli korjannut kokouksissa ja väittäjäisissä moniaalla Saksassa, Hollannissa ja Sveitsissä. Hänen maineensa oli käynyt hänen edellään Tukholmaan asti, jossa paremmin kuin hänen pienessä syntymäkaupungissaan tiedettiin, että hänestä Saksan yliopistopiireissä oli paisunut aika mies, jota huomattiin, jollei juuri humanistisen oppinsa vuoksi, sillä sitä hänellä oli ainoastaan vähin välttämätön määrä, niin ainakin hehkuvasta teologisesta innostaan ja verrattomasta taistelukyvystään katederissa. Hän oli voitolla lähtenyt julkisista kiistoista katolilaisten, salakatolilaisten, kalvinistein ja zwingliläisten kanssa; useimmiten hän jollakin äkkiarvaamattomalla johtopäätöksellä onnistui ällistyttämään vastustajansa ja saattamaan heidät siksi kertaa sanattomiksi. Ankara hän oli saarnamies; täysinäiset kirkot pohjois- ja keski-Saksassa olivat hartaalla hämmästyksellä kuunnelleet tuon hartevan pohjoismaisen jättiläisen jyriseviä soimaussaarnoja ajan moninaista harhaoppia vastaan ja hänen kauheita ennustuksiaan niiden johdosta. Eipä korkeimmanarvoisia lutheris-mielisiäkään opettajia säästetty, jos Lauri luuli heidän mielipiteissään vainunneensa edes vienointakaan vivahdusta, joka poikkesi siitä mitä hän oli puhdas-oppisuudeksi säätänyt. Kirkossa samoin kuin oppisalissa riippui hänellä pitkä miekka vyöllään — ei aivankaan harvinainen tapa sen ajan saarnaajilla ja oppi-istuinten isännillä, jota oikeutti yhtä yleinen tarve käyttää itsepuolustusta persoonallista väkivaltaa vastaan. Lauri maisteri itse vakuutti varustaneensa miekan itselleen ainoastaan sentähden, ettei se ollut niin hengenvaarallinen ase kuin hänen nyrkkinsä. Häntä huvitti näytellä voimaansa, esimerkiksi taittamalla poikki paksuja rautoja ja vetämällä hevosenkenkiä oikoisiksi. Mutta niissäkin tiloissa, milloin hän suvaitsi antaa urheilunäytteitä, osotti hän olennossaan majesteetillista mahtavuutta ja käskevää ylhäisyyttä, jonka nähdessään jopa vanhat kunnianarvoisat professorit ja tohtoritkin tunsivat jotakin hädän ja levottomuuden tapaista ja heidän oli mielestään pakko myöntyä, etenkin koska sitä säesti kaksi kylmää, harmaata käskevää silmää, joista puhui horjumaton itsevarmuus.
Olisipa luullut Laurin näinä opintojen, kiistojen ja voittojen vuosina kaukaisilla mailla unohtaneen tuon vanhan vihreäniljaisen pölkyn isänsä laiturissa. Eipä suinkaan! Hän oli ajatuksissaan tuon tuostakin hautonut sitä sotaretkeä, jota hän ennen lähtöään päätti käytäväksi Gudmund mestarin "muistoja" vastaan, hänen tuhmia tapojansa ja kerettiläisiä luulojansa vastaan, ja rynnäkkö mainitun pölkyn kimppuun oli oleva ikäänkuin sodan alkajaisleikkinä.
Gudmund mestari myöntyi kuin myöntyikin kohta, vaikka kyllä huokaillen, kun Lauri nyt uudelleen väitti, että pölkky ei enää kelvannut virkaansa ja pitäisi poistettaman. Niin tapahtuikin. Fabbe, joka oli mukana puuhassa, hakkasi kirveellään pari kertaa puuhun ja näytti, että tämä rakas muisto Pietari Maununpojan ja mestari Gudmundin nuoruuden ajalta vielä oli sisältä terve. Mutta Lauri maisteri lausui ehdottoman päätelmänsä, että pölkky oli laho, koska sen täytyi olla laho, se kun oli maannut vedessä sata vuotta ehkä enemmänkin. Fabbe tahtoi väittää vastaan; mutta "vaiti mies!" ja ojennettu koura tukki häneltä suun.