* * * * *

Illallista syötäessä ei Margarccta rouva ollut saapuvilla. Naispalvelija ilmotti hänen aikaisin menneen levolle. Tämä ei ollut mitään uutta; hän teki nyttemmin aina niin, ja hän tarvitsi sen. Hän, niin tottunut onneen, oli jo kauvan elellyt aikojaan, saamatta sielulleen päivänpaistetta. Kesken talonaskareita, jotka muuten tuottivat hänelle huvia saman verran kuin työtäkin, istahti hän usein itkemään ja käsiänsä vääntelemään, kun ei kukaan nähnyt. Mikä vaivasikaan Gudmundia? Sitä hän kyseli. Hän oli toivonut tälle elonsyksyä ihanaa kuin kaunis takasuvi. Hän oli toivonut hänelle uuden kevään elpymistä siinä lämpimässä ja valossa, joka säteili pojan pontevasta toimesta ja Jumalalle altistuneesta innosta. Eikö tämä poika ollut kuin Libanonin seetri määrätty pylväänä Siionin templiä kannattamaan? Eikö kaikki mitä hän tahtoi ollut harkittu kaukaa ennalta näkevällä älyllä ja eikö se tähdännyt ainoastaan hyvään päämäärään? Ja kuitenkin — pojan palattua kotiin vanheni Gudmund silminnähtävästi päivä päivältä, hän ei viihtynyt enää missään, paitsi maalarimajassaan, karttoi mikäli mahdollista pojan läheisyyttä, ei osottanut sitä isällistä leppeyttä, joka on omalle pojalle annettava, ja, vaikka olikin ainoastaan koulua käymätön käsityöläinen, väitteli hän oppinutta vastaan, tämän selittäessä Jumalan sanan oikeaa käsittämistä, olipa äskettäin kohdellut häntä varsin sopimattomastikin. Ja kuitenkin oli Lauri menetellyt niin maltillisesti, jättäen niin kauvan kuin suinkin toimeenpanematta milloin minkin tarkoin mietityn parannuspuuhan, eikä suinkaan väkirynnäköllä ajanut käännytystyötä, vaan koetti pikemmin viittauksilla ohjata isää perikadon tieltä pelastuksen tielle. Mikä vaivasi hänen Gudmundiaan? Sitä rouva ei saanut selville.

Aina soittokello-kohtauksesta asti oli Lauri ottanut tavakseen syödä ateriansa lukukammiossa. Gudmund ja Margit istuivat yksinään pöydässä, ja tämä yksinäisyys oli mestarin mielelle virkistys, vaikka tosin surunsävyinen. Oli taas tullut iltavartiokävelyn hetki. Sitä oli viime aikoina toimitettu konemenoisesti. Äiti oli arvellut sitä suottaiseksi. Lauri oli sanonut sitä epäkäytännölliseksi ja lapselliseksi, jollei pahemmaksi, ja oli vaatinut Margitilta selontekoa siitä mitä hän ja isä näillä retkillä keskenään juttelivat.

Mestari sytytti lyhdyn, ja he kulkivat ääneti tuon pitkän huonejonon läpi, portaita ja tikapuita ylös ja alas, puolipimeiden tai pilkkopimeiden kamarien kautta, ylisiä, parvia, holvia sekä solakujia myöden, joihin ei yhtäkään lempeää tähteä nyt pilkottanut Gudmund asteli entistään raskaammin ja kuitenkin nopeammin. Joskus korotti hän vanhaan tapaan lyhtyä kattomalkoihin päin tai vilotutti sen valoa jonkin sopen perimpään piiloon. Ennen teki hän tuota nauttiakseen valojen ja varjojen leikkisillä-olosta ja nähdäkseen mielikuvituksen silmillä rattoisia kotihaltia-haamuja vilahtavan näkyviin ja lymyilevän jälleen vuolihirsien taa ties mihinkä komeroihin. Nyt ei hän enää nähnyt mitään tämmöistä. Ilmanhönkä Vetteriltä, uhotessaan sisään aukoista ja raoista, tuntui sydäntä kylmäävän ja sen perästä kuului mieltä masentavia huokauksia ja vikinää. Vasta järviaitan ylisillä mestari pysähtyi. Hän istahti lattialaahkolle ja kallisti otsansa käsiinsä.

Margit oli eilisestä asti itsekseen hautonut uutista, joka hänen piti ilmottaa isälleen, jotta tämä aikanaan ehtisi estää aijotun toimenpiteen. Mutta sopivaa tilaisuutta ilmottamiselleen hän ei vielä ollut saanut, ja nykyhetki ei ensinkään siihen sopinut. Lauri oli näet hänen kuullensa lohduttanut äitiään sillä että tuo pakanallinen tulitupa, josta he molemmat välisti olivat kuulleet kummallisia ääniä, ennen pitkää tulisi revittäväksi. Hän ei muka enää aikonut isälle sen enempää asiasta puhua, sillä Jumalan edessä oli hänellä oikeus, mutta jos häneltä puuttui maallista oikeutta, niin voisihan isä haastattaa hänet tuomioistuimen eteen. Lisäksi oli hän päättänyt, isältä lupaa pyytämättä, siirtää kirjansa maalarinmajaan ja sisustaa sen itselleen lukukammioksi. Jos isää sitten haluttaisi istua siellä tuhrimassa, olkoon se hänen vallassaan, kunhan vaan luopuu paavilaisista kuvailuksista. Lauri oli tuonut Saksasta kymmenittäin Martti Lutherin kuvia, tehtyjä karkean, törkeän ja kaikittain onnistumattoman puupiirroksen mukaan, sekä sitä paitse uuden, melkoisesti parannetun puupiirroksen tuosta merkillisestä, Tiberistä saadusta paavikalasta, siitäkin useita kappaleita. Nämä aikoi Lauri antaa isänsä väritettäväksi. Siten tuhrailu ei ainakaan vahingoittaisi hänen sieluansa.

— Margit, virkkoi vihdoin Gudmund mestari, selvästi näen, että se ystävällinen, hauskan salaperäinen henki, joka ennen seurasi meitä näillä iltakävelyillämme, on taloni tiloilta paennut. Olen nyt kuullut sen sanovan alakuloiset jäähyväisensä. Tuntuu mielestäni itselläni olevan oikeus surra sen ikimenoa, jos vaan en suruuni sekota nurinaa ja kiittämättömyyttä. En saa unohtaa enkä olekaan unohtanut, että vaikka eloni ilta laskeekin pilviin, on minulla kuitenkin takanani elonpäivä, jota kirkastaa harvalti suotu rauha ja ihanuus. Ja vielä olet sinä minulla. Se ikävyys, joka nyt on kohdannut minua, on lempeä kuritus siihen verraten mitä moni muu joutuu kärsimään.

Ja nyt mestari tyvenellä, tunteellisella, Margitin mielestä suloisen sointuvalla äänellä, tytön kyynelten viljalti valuessa, lausui Jumalalle kiitosrukouksen kaikesta ilosta mitä hän eläissään oli saanut nauttia ja siitä että Jumala oli luvannut syntisille armoa ja iankaikkisen elämän.

Noustuaan pystyyn hän lausui: Margit, olkaamme huoletta. Minun on valittava kahdesta tiestä jompikumpi: joko yhtenäinen ottelu Laurin kanssa tai erään tuuman toteenpano, jota vasta tänä iltana olen alkanut ajatella. Edellinen tie käy minulle liian tukalaksi, eikä saata muuta kuin viedä tappiolle, sillä mies, jota arveluttaa, ei tämäntapaisessa taistelussa pidä puoliaan sitä vastaan joka ei häikäile. Hauska kotielämämme tässä isieni talossa ei enää ole pelastettavissa; se on jo häviöllä. Heidän ja lapsuuteni muistoja kohtaa häviö. Minun täytyy kestää tämä uhri nurkumatta. Mikä minulle on rakasta ja mihin sydämeni on kiintynyt, oli tuo ihminen, eläin tai kalu, sitä rynnäkkö etupäässä tähtää. Mutta minulla on suunnitelmani. Ole siis huoleti ja kärsivällinen, Margit, mitä tahansa tapahtuneekin.

* * * * *

Työmestari Klase istui tänäkin iltana pankollaan laiturilla, missä hän kerran oli istunut Knipperdollingin kanssa. Veden loiske sekaantui siihen kuiskinaan, jolla hän jutteli pajatoverinsa ja uskotun ystävänsä Jonni Torstinpojan kanssa. — Seitsemän miestä, vähäinen väki… Mutta pelottomia miehiä, jotka tietävät mitä tahtovat… Siionin lippu… On Jumala ennenkin ihmeitä tehnyt… Kirje Knipperdollingilta… Entäs sitte vaikka kaadumme?… Kehnoja liittolaisia… Ne potkaisemme tieltä… Kumma, ettei huhua ole levinnyt… Niilo Arvinpoika sukkela mies ja osaa uskottunsa valita.