— Drysiusko? kysyi Margit. Älä hänen tähtensä mieltäsi vaivaa!

— Ei, ei Drysius. Siitä puuhasta ei nyt kumminkaan Jumalan avulla pidä mitään syntymän. Sinä tiedät, etten minä pelkurimaisuudesta näin äänetönnä anna itseäni rääkätä, tiedätpä myös mihin asti olen vetänyt myötäperäisyyteni rajaviivan. Ei, minua huolettaa se seikka että Lauri ehkä hakkuuttaa maahan hoitopuumme, ennenkuin me kaksi olemme tuumamme toteuttaneet. Minä en tahdo nähdä sen kaatuvan. Näin unta siitä viime yönä ja herätessäni ahdisti sydäntäni. Hoitopuu, joka näkyy Länsi-ahteilta ja järveltä nähden kohoo melkein kirkontornin huipun tasalle… jonka iso-isä istutti ja joka niin monta vuotta on levittänyt varjoansa pihallemme ja kukkiessaan täyttänyt sen tuoksulla… Lehmus jonka suhinaa läsnä kuuntelut pikku sängystäni, ja joka urunsävelin säesteli äitini rukouksia! Kuulin unissani hoitopuun vaikeroivan kirveen iskujen alla; kuulin äänen siitä kysäisevän, mitä pahaa se oli tehnyt, ettei saanut linnunlaululla, vilpovarjoila ja kukkaislemulla ilahuttaa myöskin Margitin ja Laurin lapsia, kun he joskus vastedes tänne tulevat. Näin sen jalon latvan vaipuvan maahan ja laululintujen säikähtyneinä lehahtavan lentoon ja kohta laskeuvan katsomaan särkyneitä pesiään ja poikasiaan. Pois minun täältä täytyy pakoon, ennenkuin se häviö tapahtuu. Mutta ehkä sentään olisi parempi, että se tapahtuu niin pian kuin mahdollista, ennenkuin laululinnut tulevat. Kottaraiset saapuvat aikaisin, Margit; luulenpa saavamme ne piankin tänne. Peipposet tulevat jo alussa huhtikuuta, toisinaan varemminkin.

* * * * *

Drysius maisterille päivällistä tarjottaessa palveli Margit pöydässä. Drysius oli kalpea, laiha, säännölliskasvoinen mies. Lauri ja hän olivat monessa erinkaltaiset; mutta sittekun he huomasivat kirkollisissa asioissa vetävänsä yhtä, oli luonteiden erilaisuus vaan omansa vahvistamaan heidän nuoruutensa ystävyyttä. Drysius polveutui vanhasta Jönköpingin porvari-ylimyssuvusta, jossa arvokas kultasepän-ammatti kauvan oli periytynyt isästä poikaan ja jonka keskuudesta usein oli valittu pormestareita. Mutta vähitellen oli suku ränstynyt Hänen isänsä, joka oli työmies, haaveksi suvun kunnian entiselleen kohentamista tämän pojan kautta, joka sentähden määrättiin käymään lukutietä. Gudmund mestari antoi nuorelle Jonaalle vaatteet ja ruoan sekä toimitti hänelle kouluopetuksen, siitä asti kuin tämä muitten poikain etupäässä kerran jouluna oli mestarin portilla, tulisoihtujen loisteessa, laulaa helähytellyt Quem pastores laudavere ja Puer natus in Betlehem. Lauri ja Jonas ihailivat jo poikina toisiaan. Jonas ihmetteli Laurin tavatonta ruumiinrotevuutta ja lannistumatonta rohkeutta, hänen häikäilemätöntä, usein hävytöntäkin käytöstään vanhempia ihmisiä kohtaan, hänen kykyänsä nyrkkien, ryhdin, katseen ja äänen voimalla hillitä ja hallita kaupungin koko poikalaumaa. Laurissa oli lisäksi vielä yksi ominaisuus, jota Jonas itse puolestaan ei kenties ihaillut, mutta osasi kuitenkin edukseen käyttää: anteliaisuus. Hän oli jo poikana runsaskätinen ja aulis antamaan, ja nyt miehenä hän ei säästellyt rahoja eikä työtä toisten hyväksi, joita hän syystä tai toisesta oli päättänyt auttaa. Hän oli, samoin kuin kaikessa, hyväntekeväisyydessäkin itsepäinen. Lauri puolestaan ihmetteli Jonaan harvinaisen tarkkaa muistia, joka tuota pikaa voitti pisimmätkin luettavat ja sai senkaltaiset opinnot, joita harjoteltiin, leikin lailla luistamaan päähän. Ja häntä kummastutti ja huvitti Jonaan jo aikaisin ilmaantunut elinkeinokkuus, josta vähitellen varttui ankaran ahne, mutta kauniilta kuuluvilla periaatteilla panssaroitu itaruus. Kun Lauri poikana kouluun tullessaan toi mukanaan leivoksia tai muuta hyvää, jakoi hän tuomisistaan toverille. Mutta kerran kun tällä sattui olemaan kaksi leivosta ja Lauri pyysi häneltä toista, niin Jonas, tehdäkseen sen kerrassaan mahdottomaksi, ammotti suunsa selko selälleen ja työnsi kitaansa molemmat leivokset yhtaikaa. Laurin mielestä se oli sukkelaa ja hän nauroi.

Kulungit Jonaan Wittenbergin matkasta suoritti Gudmund mestari. Siellä nuori herra tuli toimeen mainiosti, toipa vielä palatessaan rahasumman, hankittuaan sen siten että hän hyvin halvasta osti, ellei lahjaksi saanut, pois lähteviltä ylioppilailta huonekaluja ja tarvekapineita, myydäkseen ne sitten vastasaapuneille kokemattomille ylioppilaille niin kalliista hinnasta kuin suinkin sai.

Laurilta oli Jonas oppinut käyttäytymään arvokkaasti. Ehkä tuo osaksi myös lienee ollut sukuperintöä. Jolloinkulloin, harvoin kumminkin useammin kuin kerta vuodessa arvokkaisuus heitettiin männikköön. Silloin Jonasta oikein vaivasi hurjailuhalu, vaikka hän tosin sekä maineensa että taloutensa takia oli siksi tarkka, että kävi ainoastaan anteliasten ja vaiteliasten ystäväin luona. Hurjalle tuulelle tultuaan hän joi suhdattomasti, lauleli rivoja ylioppilaslauluja saksaksi ja latinaksi, nakkeli olutkippoja ja haarikoita akkunasta ulos, jyllästi ja mellasti kumoon pöydät ja lavitsat ja pirstoi mitä särkyvää käsiinsä sai. Tämä ei ollut tähän asti hänen arvoansa vahingoittanut. Saarnamiehenä kuultiin häntä mielellään. Lauri ihmetteli myös hänen oppiansa. Nykytoimikseen Drysius teki tutkimisia ja puuhaili valmistavia esitöitä "Perkeleen historiaan". Lauri vakuutteli että miehen teräväpäisyys oli sillä alalla päässyt tosi-keksintöjen perille.

Margitille ei Drysius ennen päivällistä, sen aikana eikä sen perästä virkkanut sanaakaan. Tiesihän tyttö jo hänen tulevan kosijana, tiesi olevansa hänen vaimokseen määrätty. Sitä enemmän pöytävieras jutteli Margareeta rouvan kanssa. He olivat erinomaiset ystävät. Gudmund mestaria hän kunnioitti "jalon hyväntekijänsä" nimellä, mutta muuten heillä ei ollut mitään toisilleen sanottavaa.

Pöydässä huvitteli Drysius seuraa kertomalla muutamia noita mainituita keksimiään. Kuinka on selitettävä, kysyi hän muun muassa, että perkele niin helposti viekoitteli Eevan syömään kiellettyä hedelmää? Ihan epäilemätöntä on, että hän voitti hänet imarruksilla ja lupauksilla. Naista voipi kahdella tavalla imarrella: kiittelemällä hänen todellista tai luuloteltua kauneuttaan taikka hänen ymmärrystään. Kumpaa tapaa perkele käytti? Tutkijat ovat tähän asti otaksuneet hänen imarrelleen naista kauniiksi ja luvanneen hänelle lisättyä ihanuutta. Drysius lausui olevansa toista mieltä. Sillä mitä iloa Eevalla olisi ollut kauneutensa enenemisestä? Eihän hänellä ollut kilpailijaa pelättävänä, niinkauan kuin hän oli kahden Aadamin kanssa paratiisissa. Eihän siellä toista naista ollut, johon Aadam häntä olisi voinut verrata, ei ketään toista, jonka takia hän olisi voinut Eevan hyljätä. Ja vaikkapa tämä olisikin ollut kaunis kuin enkeli, puuttui häneltä kuitenkin tilaisuutta kauneudellansa sytyttää Aadamissa lemmenkateuden liekkiä, koska tämä oli ainoa saatavissa oleva miehenpuoli. Tästäpä siis jotenkin todenmukaisesti seuraa, että kiusaaja vietteli Eevan uskottelemalla häntä että hän järjeltään oli miehensä vertainen, jopa järkeään kehittämällä voisi päästä miestä korkeammallekin, häntä viisaammaksi, jolloin valta ja hallitus siirtyisi mieheltä vaimolle. Tästä keksinnöstään Drysius sitte johti sensus moralis päätelmänsä tähän tapaan: kun vaimo moittii ja saivartelee miehen tekoja ja siten yrittää asetella ymmärrystänsä hänen ymmärrystään ylemmälle, hairahtuu hän siihen syntiin, joka riisti meiltä paratiisin päivät. Hurskas vaimo alistuu miehensä tai täysikäisen poikansa päätösten alle ja ajattelee hänen aina olevan oikeassa, vaikkapa hän olisi väärässäkin.

Margit älysi Drysiuksen tällä tavoin tahtoneen ajoissa ilmottaa hänelle avioliitto-ohjelmansa.

Oppinut herra osotti senjälkeen, ettei käärme ennen syntiinlankeemusta madellut mahallaan. Se tuomittiin siihen alennustilaan syystä että se vietteli esivanhempamme. Siitä seuraa, että käärme sitä ennen käveli pystyssä, ja koska Eeva katseli sitä mielisuosiolla, on uskottavaa että käärme käyttelihe hovimaisesti ja komeilevasti. Arvattavasti sillä myös tuossa tilaisuudessa oli roimahousut jaloissa…