Hän aavisti, että Sven herra ylläpiti yhdyssuhteita Gudmund mestarin kanssa. Kirkkoherra kirjotti paraillaan saarnaa maisterin tullessa sisään, eikä näyttänyt juuri tulosta ihastuvan.
— Te tiedätte, herra Sven, missä isä ja sisareni oleskelevat, ja teidän tulee sanoa se minulle.
— Enpä varmaan tiedä, lieneekö se minun velvollisuuteni. Hän matkusti pois, saadakseen jonkun aikaa nauttia lepoa.
— En minä tahdo hänen lepoansa häiritä. Olen lakannut toivomasta voivani pelastaa häntä ja heitän hänen sielunsa Jumalan käteen. Jos aikeenne on salata minulta hänen olopaikkansa, niin suottehan kumminkin minulle sen avun, että toimitatte meidän välillämme kulkevia kirjeitä perille. Tässä on äidiltäni hänelle kirje, jossa äiti pyytää lupaa saada seurata minua matkalla ulkomaille. Tämä on välttämätöntä, sillä äiti ei saata elää minusta erillään, enkä minä tahdo häntä jättää. Ei kirjeessä muuten ole mitään, josta isän rauha voisi häiriytyä. Se on täynnä kiitoksia ja rakkaudenvakuutuksia. Itse kielsin häntä ollenkaan moittimasta isän itsepäisyyttä, koska siitä ei kuitenkaan hyötyä olisi. Ja tässä on kirje minulta, joka ei sisällä muuta kuin ehdotuksia taloudellisten asiain järjestämiseksi. Ei sanaakaan muuta. Ne asiat on muuten Niilo Arvinpoika ottanut hoitaakseen yksissä neuvoin isän kanssa. Tahdon pois täältä suurten tapausten näkymöille.
Kirkkoherraa ihmetytti maisterin sanat ja lyhyen juttelun jatkuessa säyseni hänen puhetapansa ystävällisemmäksi. Laurissa näkyi hänestä tapahtuneen äkillinen muutos. Hän ei enää niin kovin rehennellyt, ja ääni oli jo alennut melkein muitten tasalle. Oli katsekin muuttunut — eipä kuitenkaan kauniimmaksi. Entistä kylmää, röyhkeää ylpeyttä ei näkynyt, mutta sen sijaan silmässä paloi synkkä hehku, joka Sven herrasta näytti kamalalta.
Sven herra vei kirjeet Talavidiin, ja noin kymmenen päivän perästä tuli Birgit tuoden kirjeitä Gudmund mestarilta ja Margitilta — sydämellisiä, herttaisia kirjeitä Margareeta rouvalle, ystävällisiä Lauri herralle, jonka taloudelliset tuumat hyväksyttiin samalla kuin hän sai isältä ja siskolta onnentoivotuksia matkallensa.
XXV.
SLATTE.
Lokakuu oli käsissä. Oli ehtoo pimeä ja tuuli kävi. Iso valkea palaa loimotti takalla Skyttetorpin maalarimajassa. Pöydän ympärillä istuivat Gudmund mestari, Margit, Joulf Slatte, Dagny ja Fabbe. Gunnar oli Dagnyn käskystä äsken vastahakoisesti käynyt vuoteelle, istuttuaan kauvan tarkasti kuunnellen Joulfin juttuja. Vanhat kaapit olivat entisestä maalarimajasta siirtyneet uuden seiniä koristamaan. Ne oli mestari itselleen pidättänyt sekä myös entisen lastenkamarin huonekalut. Kaikki muu irtain tavara hänen talontilallaan oli myyty tai piti kohta myytämän. Seinällä riippui "Kirkastus Taborilla" komeissa kehyksissään — Gunnar oli saanut sen omakseen — ja alla oli hyllyllä pienoiskuvilla sievistetty kokoelma harpunsoittajan lauluja.
Gudmund oli muutamia päiviä sitten uudestaan ryhtynyt maalaustoimiinsa. Arvi Niilonpojalta oli tullut — kirje, kokonaisen kirjan mittainen, virkeä, iloinen ja juuri semmoisia tietoja täynnä, jotka olivat omansa mestaria ilahuttamaan, ne kun koskivat rakennuksia, maalauksia ja kuvateoksia. Yksi uutinen oli siinä odottamaton, ja mestari tahtoi tuskin uskoa sitä. Arvi oli Venedigissä ollessaan sattunut näkemään breviarion, jonka kardinali Grimani 500 kultaguldenista oli ostanut matkustavalta kauppiaalta ja testamentannut tasavallalle. Siinä oli paljo pienoiskuvia ja niiden tekijöiksi mainittiin kuuluisat taideniekat Hannu Memling ja Gerhard Gentistä ja Livin Antverpistä. "Mutta arvaapas kummastukseni", kirjotti Arvi, "kun breviarion kahdella loppulehdellä, joiden piti oleman Memlingin tekoa, tapasin vanhoja rakkaita tuttuja sinun maalarituvastasi, setä Gudmund. Sinähän ne oletkin maalannut, tuon jalon pyhän neitsyen, tuon suloisen Kristuslapsen, tuon kauniin maiseman, jossa väritunnelma on omalta kotiseudultamme." Lopussa kirjettä sanoi Arvi kovin kärsivänsä kotikaipuuta ja ikävöivänsä mestarin lempipuuta ja venelaituria, maalarimajaa ja Margitia.