— Aivan varmaan… Mutta ettekö sitten usko Stiernhielmin tarkoittaneen totta? kysyi Skutenhjelm.
— Itse asiassa, sanoi Aadolf ja katsahti empivästi Stiernhielmiin, joka ääneti ja totisena viilteli sianlihaa, — minä en tiedä mitä uskoa. Minua melkein epäilyttää…
— Vai epäilyttää? puuttui Skutenhjelm puheeseen; — ei, kyllä hän oli ihan tosissaan, siitä saatte olla varma! Kuule, Stiernhielm, toisti antikvaari, joka ottamalla sanotun jutun puheeksi tahtoi hänelle vähäisen kostaa, — joko olet saanut pohdituksi, missä paratiisin paikka oli? Vai vieläkö olet epätietoinen, valitako Fitja, Danderyd vai Loudden? [Kaikki paikkoja lähellä Tukholmaa. Suom.]
— Vastaa sinä toiseen kysymykseen, — mahtoikohan paratiisissa olla riimukiviä?
— Riimukiviäkö? Ho hoo! Riimukiviä uuden uutukaisessa maailmassa!
— Tai kivikirveitä tai vaskikypäriä?… Ei, ystäväiseni, niitä ei siellä liene ollut, ja millaistahan naamaa sinä olisit näyttänyt paratiisissa, jos Herramme olisi sijoittanut sinut sinne Aatamin aikoina. Mitä te, vapaaherra Skytte, arvelette? Eiköhän ystävämme, kun hän ei olisi löytänyt muinaisjäännöksiä, olisi harmissaan mennyt hirttäytymään hyvän ja pahan tiedon puuhun? Paha vain, ettei niin käynyt! Moinen hedelmä kielletyssä puussa olisi peloittanut pois Eevankin. Siitä näkee, kuinka paljon pahaa voi seurata siitä, että ihmiset eivät ajallaan hirtä itseään.
— Sallitaanko minunkin nyt tehdä herra Stiernhielmille kysymys! sanoi Aadolf, kun antikvaari ensin oli päästänyt uuden naurunpuuskan ilmoille.
— Kernaasti, vastasi Stiernhielm.
— Minä olen utelias tietämään, mikä teidän todellinen mielipiteenne ruotsin- ja hepreankielen iästä on. Minä en oikein usko, että te, herra Stiernhielm, olisitte vakavin mielin lausunut tuon äskeisen väitteen, niinkuin isäntämme vakuuttaa.
— Tiedättekö, mitkä ovat viisaitten miesten mielilauseet? kysäisi
Stiernhielm vastaan.