Draken otsa kirkastui hänen katsellessaan tytön kasvoja; hän vetäsi hansikkaan vasemmasta kädestään, otti sormestaan kultasormuksen ja lausui Inkerille:
— Saako tyttärenne vastaanottaa tämän ystävänlahjan merkiksi siitä, että menneet surulliset tapaukset ovat sovitettavissa?
— Mitä se teitä vahingoittaa, ettei sydämeni voi unhottaa pojan hukkaa? Ja jos poikani elää, on kosto tai sovinto yksistään hänen käsissään.
Elli loi kysyvän katseen äitiinsä ja veti kätensä pois lahjasta, jota ylhäinen herra hänelle ojensi.
Draken otsa synkistyi jälleen. Hän seisoi tuokion epäröiden.
Kenties vaikutti hänen menettelytapaansa suureksi osaksi sekin, että hän pelkäsi tuon n.k. tietäjävaimon salaperäistä voimaa.
Miten lienee laita ollutkaan, niin hän kuitenkin piti tuon halveksitun lahjan itse.
Lyhyet jäähyväiset sanottuaan lähti hän pois.
Pekka, joka odotteli hevosten luona portilla, arveli jos mitäkin jo tapahtuneen, kun hänen herransa niin kauan viipyi Inkerin, tuon kaikkien taikauskoisesti pelkäämän vaimon majassa. Hän hengitti helpommin päästessänsä pois torpan läheisyydestä ja herransa jälessä, jatkaessaan matkaa metsän läpi.