Itse asiassa noitaruton ilmaukset olivat sellaiset, että järkeisuskolaisenkin täytyi hämmästyä. Kansan yksiääninen valitus ruton saastuttamissa maanäärissä … suunnaton kanteiden luku, joita tehtiin tuomioistuinten edessä, sekä lukuisat oman itsensä ilmiannot … merkillinen yhtäpitäväisyys kantajain kertomuksissa … kulkutaudin selittämättömät somnambuliset ilmaukset … mieliä valtaava kauhistus … tuo kaikki yhdessä ajan uskonnollisen ja tieteellisen käsityskannan kanssa riittää täysin selitykseksi, miksi nekin, jotka olivat paljon ylempänä kansan suurta enemmistöä, saattoivat järkähtämättömällä vakaumuksella kuunnella mitä kummallisimpia kanteita ja vähääkään empimättä tuomita viattomia ihmisiä roviolle.
Ei siis liene lukijan mielestä outoa, että laamanni Skytte ei hetkeäkään epäillyt kuulemansa täydellistä todenperäisyyttä. Hänestä tuntui ihmeelliseltä vain se, ettei perkele — kuten sanottiin — kaikin ajoin ollut oikein hyvissä voimissa ja että noitien sentähden täytyi iskeä häneltä suonta … mutta laamanni tukahdutti tämän epäilyksen hennon oraan totutulla tavalla: hän piti tuota mieletöntä juttua mystillisenä asiana, jota järjen ei ollut luvallista eikä sopivaakaan tutkiskella.
On helppo ymmärtää, kuinka tiukaksi tutkinta näin ollen tuli ja kuinka vähän toiveita syytetyllä oli päästä vapaaksi.
Mainittiin, että kanteen esittäjinä olivat useimmiten alaikäiset lapset. Toista sataa sellaista lasta oli haastettu todistajiksi. Pelko, joka oli vallannut kaikkein kuulijain mielet, itse tuomarin ja arvoisan lautakunnankin, paisui ennen pitkää mitä julmimmaksi kauhuksi. Muudan kaksitoistavuotias poika ja hänen sitäkin nuorempi sisarensa astuivat esille ja todistivat, että heidän oma äitinsä oli vietellyt heitä palvelemaan saatanaa. Tämä vaimo oli itse pannut syytteeseen erään naapurivaimon, ja nyt tämä naapuri haluten kaiketikin kostaa astui esiin ja ilmoitti, että hän oli kuullut puheenaolevan äidin hänen odotellessaan nuorinta lastaan luvanneen kohtunsa hedelmän perkeleelle. Tuomari ja kuulijat mykistyivät hetkiseksi tämän kauhean syytteen kuultuaan: äitirukka, joka oli saapuvilla käräjätuvassa, pyörtyi paikalla.
Hämmästyksen hälinää kuului yleisön joukosta. Kirjurikin, hidasluontoinen nuori mies, antoi kynänsä kotvasen levätä, ennenkuin hän jatkoi kirjoittamistaan reunamuistutuksella:
Proh dolor, audiuntur hic horribilia.
Ensinnä toipui hämmästyksestään Svenonius.
— Voi, voi! huusi hän peloittavalla äänellä, nousi ylös ja ojensi kätensä taivasta kohden. — Maailmanlopun aika on tullut. Herran vihan täytyy tulla maan päälle, kun sellaisia helvetillisiä rikoksia tapahtuu. Peittäkää kasvonne, heittäytykää maahan, huutakaa, että vuoret kaatuisivat teidän päällenne. Voi, se on kaikki turhaa. Tuomiopasuunan pauhatessa vuoret halkeavat, maa avaa povensa ja Hän on itse näkevä koko teidän pahuutenne. Voi, pian on jo myöhäistä huutaa Kyrie eleison … Herra armahda meitä!
Kotvan oli kaikki hiljaista ja Svenoniuksen viimeiset sanat kaikuivat vienoina kuiskauksina kuulijain kelmeiltä huulilta, mutta sitten laamanni Skytte jälleen virkkoi:
— Nimismies, tämä nainen on heti vietävä käräjävankilaan ja säilytettävä siellä muitten syytettyjen joukossa.