— Kiitän teitä vielä kerran, alotti valtakunnan-neuvos puheen — että hyväntahtoisesti kutsuani noudattaen saavuitte tänne. Aika oli täpärällä, koska minun huomenna täytyy palata Tukholmaan astuakseni ei juuri kadehdittavalle sijalleni valtakunnan neuvospöydän ääreen. Täällä voimme kuitenkin puhella avosydämisesti tarvitsematta pelätä kuuntelevia korvia: se siitä etua onkin, kun joskus elostelee salomaalla, sellaisella kuin tämä on. Sen sijaan pääkaupungissa ei tätä nykyä ole missään turvattu urkkijoilta ja vakoilijoilta. Niitä viilettelee kaikkialla. De la Gardien puolue vaanii Bjelken puoluetta ja Bjelken puolue De la Gardien puoluetta; molempien vakoilemisella on sama tarkotus herttuata ja meitä kohtaan, ja siihen tulevat lisäksi ulkomaan lähettiläät, jotka tiedustelevat toinen toisensa ja kaikkien muidenkin ajatuksia. Epävarmuutta kaikkialla ja harvat, joihin voi luottaa. Kaikki riippuu vaan siitä, mitenkä voi pilkistää muiden kortteihin ja kätkeä omansa. Siinä asiassa luulenkin onnistuneeni meidän joukkomme hyväksi. Meidän valttimme eivät vielä ole lyödyt pöytään, ystäväiseni, mutta aika on pian käsissä. Ja te, Drake, olette aina sama kuin ennenkin: hengellänne, verellänne uskollinen kuningas vainajan veljelle herttua Aadolf Juhanalle…
— Hengelläni ja verelläni uskollinen omalle tulevaisuudelleni, en mitään muuta, lausui Drake kylmästi.
— Hyvä, hyvä, virkahti valtakunnan-neuvos taputtaen Drakea olkapäälle. — Sellaiseen mieheen voi luottaa. Toisenlainen vastaus olisi kukaties herättänyt minussa epäilystä. Me taistelemme jokainen oman tulevaisuutemme, omien hankkeittemme puolesta; mutta hakiessamme keinoja niiden edistämiseksi, on sitä parempi, kun löydämme kaikille yhteisen keinon, jonka yhdistetyin voimin voimme saattaa liikkeeseen… Me riisumme nyt naamarin, me kumpikin, kuten usein ennenkin olemme toistemme edessä tehneet… Siispä: mitä on herttua? Vallikoppa, jolla suojaamme itseämme piirittäessämme linnaa … sitä tyhjää keskustaa, jonka ympärille me isänmaan ja oman itsemme ystävät, vedämme ketjumme.
— Aivan oikein, vastasi Drake. — Minä sen vallan hyvin käsitän mahdolliseksi, että löytyy ihmisiä, jotka nousevat hallitusta vastaan, vaikkeivät heitä siihen ole saattaneet itsekkäät tarkotukset, vaan yksinomaan kunnioitus kuningas-vainajan tahtoa kohtaan, sellaisena kuin se hänen testamentissaan on lausuttuna. Mutta se on minusta käsittämätöntä, että joku kävisi tämän ruhtinaan puolelle, mieltyneenä yksistään tuohon typerään, narrimaiseen ja ilettävään henkilöön…
— Tepä sen sanoitte, kautta Jupiterin! lausui valtakunnan-neuvos ja jatkoi intomielin: — Jospa tietäisitte, kuinka olen kärsinyt ja vielä kärsin Hänen Ylhäisyytensä tähden! Hänen häälyväisyytensä, epäluuloisuutensa ja tuima luontonsa säikyttäisi kenen muun hyvänsä, vaan ei minua, hakemasta hänen laisensa sielun lietteestä tukevata jalansijaa. Yhtä vaikeata on rautakahleisiin kytkeä meren aaltoja, kuin saada häntä kiintymään määrättyyn päämaaliin ja määrättyihin keinoihin sen saavuttamiseksi. Hänen vihansa valtakunnanholhojia kohtaan on sammumaton, mutta hän hautoo sitä toimetonna, niinkuin lohikäärme aarrettaan. Hänen rinnallansa täytyy lakkaamatta olla jonkun, joka kiihottaa häntä toimiin ilmaisematta etevämmyyttänsä, joka kukistaa hänet ja on olevinaan hänen nöyrin palvelijansa … joka ennen kaikkea osaa olla varova, sillä herttua on vähimmin luotettava mies tämän ilmankannen alla ja suostuisi hätätilassa, pelastaakseen oman nahkansa, pettämään ystävänsä. Jättää hänen käsiinsä jotakin jos kuinkakin vähäistä, oleellista todistusta aikeistamme, olisi sama kuin myödä itsensä pyövelille. Siitä huomaatte, ystäväiseni, kuinka vaikeata…
— Minä tiedän, teidän ylhäisyytenne, lausui Drake, — että te olette ainoa henkilö, jossa tarpeellinen määrä terävyyttä ja malttia on yhtyneenä, ollaksenne näkymättömänä renkaana herttuan ja tyytymättömien välillä. Mutta sanokaapa: mitä on viime aikoina tehty meidän hyväksemme? Olemmeko päämaalia askeltakaan lähempänä vai emmekö? Kaikki näyttää ilmeisesti olevan samalla kannalla kuin vuosikausi takaperin. Minä en voi hyväksyä tätä epäröimistä, horjuvaisuutta ja ainaista lykkäystä, jos yhdellä rohkealla iskulla käy voittaminen kaikki yhdellä kertaa.
— Mitäkö on tehty? Kärsittekö sitten kuulla minun luettelevan niitä, pikemmin sanoen, lukemattomia vaivoja, joita olen saanut kestää, yhdistäessäni jommoiseksikin yhtenäiseksi, irtonaiseksi kokonaisuudeksi kaikkia näitä harrastuksia ja ihmisiä…
— Jotka jokainen sinänsä ovat niin halveksittavia!
— Aivan niin! Heitellessäni, sanon minä, näitä erilaisia syöttejä, joihin nämä erilaiset kalat ovat tarttuneet. Muutamille kelpaa tämä, toisille tuo. Täytyy siis taitavasti kätkeä pyyteittemme paljous, jonka kautta hajaannus saattaa syntyä ja pitää näkyvissä sitä vähää, josta kaikki saattavat sopia. Ja vieläkin: kun tätä joukkoa johdamme taisteluun, eivät muut kuin ainoastaan aniharvat päämiehistä saa tuntea sotasuunnitelmaa, joka muussa tapauksessa helposti voisi joutua vihollisen käsiin…
— Hyvä, lausui Drake ja tyhjensi sarkkansa. — Minä myönnän, ettei kärsivällisyyteni vedä vertoja ihmettelylleni, jonka teidän ylhäisyytenne kyky voittaa moisia vastuksia, minussa herättää. Puhukaamme sentähden harvoin sanoin! Milloinka tarvitsette minua?