Äiti, poika, tytär katsoivat tutkivasti toisiinsa … äiti tunsi pojan, jota hänen sydämensä niin kauan turhaan oli huutanut, jota hän oli kuolleena itkenyt ja jonka hän oli luullut vasta Jumalan luona löytävänsä … ja poika tunsi noissa vanhentuneissa, kärsivissä kasvoissa sen äidin jalot piirteet, jonka kuva muuttumattomana aikojen vaiheissa oli syöpynyt hänen sieluunsa … hän tunsi ne, luki tuosta ainoasta pikaisesta katseesta kaikki ne surut, jotka olivat niissä hävitystänsä tehneet, ja riensi riemun ja surun valtaamana äidilliseen syliin, joka häntä vastaan aukeni. Sanoja ei vaihdettu, mutta hän painoi vanhuksen ryppyiselle otsalle, hänen harmenneille kutreilleen pojan suudelmia, puristi ja yhä uudestaan puristi hänet rintaansa vastaan, ja hänen kyyneltyvät silmänsä katsoivat sanomattomalla rakkaudella syvemmin ja yhä syvemmin niihin silmiin, joiden lempeätä loistoa hän oli rakastanut aina siitä asti, kun ne hänen kehtonsa vieressä valvoivat.
Kuinka kauan tätä syleilyä olisi kestänyt, on vaikea sanoa, ellei Elli, joka iloisesti ja kuitenkin melkein kainosti ihmetellen oli tarkastanut veljensä jaloja, miehekkään kauniita kasvoja ja nyt kauan, ristissä käsin, äänetönnä ja liikkumatta katseltuaan äitinsä ja veljensä välistä hellää kohtausta vihdoin olisi rientänyt antamaan ja vaatimaan osaansa rakkauden osoituksista. Vanloo tunsi hempeän käden koskettavan kättänsä ja kuuli viehkeän äänen kuiskaavan:
— Aarno, minä olen sisaresi Elli…
— Elli, jota kannoin sylissäni, kun sinä läksit isäsi majasta, sanoi
Inkeri.
— Elli, sisareni! huudahti Vanloo ja nosti hänet syliinsä. Elli kiersi kätensä hänen kaulaansa, ja sisarusten huulet yhtyivät suudelmiin. Vanloo silmäili surunsekaisella ihastuksella kalpeata neitosta, jonka lapsellisen hempeistä kasvonpiirteistä vielä tänä onnenhetkenäkin kuvastuivat kovat koettelemukset ja syvä, pitkällinen kuolemanpelko, jota hänen oli täytynyt kärsiä. Kesken ylenpalttista iloaankin Vanloo värisi ajatellessaan, mikä tämän tytön ja hänen äitinsä kohtaloksi olisi tullut, ellei Kaitselmus viime hetkessä olisi ojentanut pelastavaa kättään heidän ylitseen, ja hän syleili uudestaan Eerikkiä, joka vesissä silmin ja sydän täynnä kiitollisuutta Herraa kohtaan oli katsellut tätä jälleennäkemisen iloa ja ottanut osaa siihen.
— Lähinnä Jumalaa, huudahti Vanloo, — olen velvollinen kiittämään teitä omaisteni pelastumisesta.
— Ah, sanoi Inkeri, — hän on ollut se hyvä enkeli, jonka Jumala lähetti lohduttamaan meitä hätämme ollessa suurimmillaan. Hän kävi joka päivä luonamme vankilassa ja vahvisti sieluani, kun olin joutumaisillani epätoivoon.
— Hän ja Aadolf-herra, joka meidän tähtemme on niin onneton! lausui Elli. — Ah, veljeni, minä en tiedä, oletko kuningas vai ruhtinas vai joku muu mahtava henkilö, mutta auta Aadolfia, sillä he ovat salvanneet hänet vankilaan ja tahtovat hänet tappaa sen tähden, että hän on säälinyt meitä!
— Kuka se Aadolf on, josta Elli puhuu? kysyi Vanloo.
— Elli on oikeassa, sanoi Eerikki. — Se on onneton Aadolf Skytte…