— Viini on pannut aivosi sekaisin. Ylös ja kaada kaksi, kolme, neljä, viisi sangollista hupsuun päähäsi! Käske sitten ja minä tottelen!
— Niin todellakin! Olin unohtaa … jatkoi Ruys ottaen vyöhyttaskustaan avaimen, jonka hän antoi Feliksille. — Kuule, sinä sulaton myrskylintu, tuossa kaapissa on moniaita kukkaroita ja tukaattikääryjä. Sinun pitää jakaa ne vanhojen toverieni, Parkerin ja Sullivanin kanssa. Luotan rehellisyyteesi.
— Antaisit lahjojesi olla jakamatta, kunnes selvenet; voisi muuten käydä katumoiksesi.
— Ei, kun lähtee uudelle matkalle, niin ei mokomista pikkuseikoista pidä liioin väliä. Minä menen nyt ylös kannelle ja annan herrain jatkaa huvia niin kauan kuin sitä voinee kestää.
Ruys poistui kajuutasta.
— Onneton tuo vanhus on sydämenperukoitansa myöten, sanoi Skytte
Ruysin lähdettyä. — Hänellä näkyy olevan jotakin omallatunnollaan…
— Hän on humalassa, vastasi Feliks lyhyesti.
— Ja teissä, Ligelius … teissäkin piilee iloisen pilanne alla pohjaton epätoivo. Me olemme kumpikin onnettomia, mutta te enemmän kuin minä. Juokaamme paremman tulevaisuuden, sankarielämän ja jalon kuoleman malja!
— Ihmiskunnan hävityksen, maailmanpalon, maan atomeiksi murskaamisen malja! huusi Ligelius ja kalahdutti pikariansa Skytten pikariin.
— Minä tunnen kiintymystä teihin, Ligelius, jatkoi Skytte. — Ensimmäiset vastoinkäymisenne ovat minulle tutut. Te olette hiukan vanhempi minua, olette sivistynyt mies, ja kohtalomme voivat kauankin liittyä yhteen. Ojentakaa sentähden kätenne ystävyyden merkiksi!