— Ohoi! Becker! kuului toisen luutnantin ääni rannalta.
— Täällä! vastasi Drake ja tarttui Marian käteen auttaaksensa hänet alas satulasta.
Mutta tuskin Drake oli tuntenut tämän käden vapisevan hänen kädessään, kun Maria äkkiä riistäytyi irti. Maria oli rannalla keskustelevien äänistä erottanut sen, jonka sointu tunkeutui syvälle hänen sydänjuuriinsa asti.
— Se on Aadolf! huudahti hän ja kouristi suonenvedontapaisesti suitsia.
— Niin on, vastasi Drake, — minä tahdoin valmistaa sinulle odottamattoman ilon … sinä et ole yksin … sinulla on lapsuuden ystävä, sukulainen…
Kaksi hahmoa läheni nopeasti. Nämä olivat toinen luutnantti ja Aadolf Skytte. Maria pyörähdytti yht'äkkiä hevosensa, pieksi suitsilla sitä kaulaan, painoi kannukset sen kylkiin, hoputti sitä puoleksi tukahtuneella huudolla, ja ennenkuin Drake oli ymmärtänyt tämän liikkeen tarkoitusta, oli hän jo laukannut tiehensä.
Drake kuuli hänen hevosensa kavioiden kapseen: Maria oli jo kaukana, ennenkuin Drake vaistomaisesti kurotti kättänsä, pidättääksensä hänet pakenemasta.
— Becker, sanoi Aadolf Skytte ja astui hänen luokseen.
Drake seisoi liikkumatta ja katseli metsän pimeyteen.
— Kapteeni, sanoi toinen luutnantti, — teidän poissaollessanne on sattunut kaksi tapausta. Toinen, että tuuli on vahvenemassa, ja toinen, että piru kaiketi on vienyt kunnioitettavan… Mutta mikä teidän on? Olettehan paljain päin, ilman viittaa, mykkä ja liikkumaton kuin kuvapatsas. Oletteko ollut tappelussa? Tuoltahan kuuluu ikäänkuin hevosen juoksua…