— Hupsu! Mitä sinä pappia pelkäät enemmän kuin muita? No, nuori herra, antakaa kun nyt hellävaraan autan takin päällenne, ja minä toivon, että käsivartenne huomen aamulla on oleva terve.
Elli oli totta tiennyt. Kaksi miestä oli käynyt veräjästä sisään ja he näkyivät nyt, lumessa kahlaten, lähestyvän Inkerin mökkiä. Toinen oli kirkkoherra, maisteri Svenonius täydessä virkapuvussa, raamattu kainalossa. Toinen, joka uskollisesti harppaili Hänen Arvoisuutensa jäljissä, oli nimismies Askelin. Hänkin oli puettu virkatamineihinsa.
— Veli hyvä käy liian sukkelaan, sanoi paksu ja raskaissa polussaappaissaan tömistelevä nimismies puhkien. — Kyllä me tuohon luolaan ehdimme ajoissa niinkin. Suo anteeksi, veliseni, pyydän, pysähdy hetkeksi, että saan vetää henkeäni. Puh! Älä pane pahaksesi, jos vielä kerran kysyn … veliseni, minä en pelkää paholaista, sen tiedät … mutta oletko sinä hengen aseilla vahvasti varustettu?
— Helvetin porttien ei pidä meitä voittaman, sanoi Svenonius. — Älä pelkää, veli Jöns!
— Pelkää? Kuka on puhunut pelkäämisestä? Luuleeko veli, että minä pelkään? Kehotan vaan varovaisuuteen, mikä on kaikkien hyveiden äiti.
Nimismies puhki vielä kotvasen aikaa, ikäänkuin uuvuksiin ajettu hevonen, ja jatkoi sitten matkaa etujoukon ryhdissä ilmenevän varmuuden rohkasemana. Hän ei kuitenkaan katsonut ihan tarpeettomaksi lukea itsekseen eräänlaista lapsena oppimaansa loihtua, joka nyt otolliseen aikaan juolahti hänen mieleensä:
"Jöns on nimi mulla,
Häpeäksi ei voi se tulla;
Siksi olen ristitty,
Elon kirjaan merkitty.
Pimeyden ruhtinas,
Häijy henki, poistu vain!
Luovuinhan sun vallastas
Kasteen liittoon tultuain".
Noita sanoja mutisten astui nimismies papin kintereissä Inkerin tupaan.
— Jumalan rauha! sanoi Svenonius, luoden karsaan silmäyksen Inkeriin. — Minä tulen sinun tykösi, vaimo, Herran nimessä ja pyhän virkani puolesta.
Tuvassa olijoihin vaikutti tämä juhlallinen, saarnaäänellä lausuttu tervehdys ilkeän hämmästyttävästi. Elli hiipi vavisten Aadolfin viereen. Aadolf, ollen aikeessa poistua, katseli kummastuneena pappiin ja tämän selän takana tirkistävään nimismieheen, jonka lihavassa naamassa pelko ja työläästi ponnisteltu virkamiehen arvokkuus kuvautuivat sekaantuneina naurettavalla tavalla toisiinsa. Aadolf päätti viipyä, jos puheeksi tuleva asia sallisi hänen olla läsnä, ja hän otti Elliä kädestä rauhottaakseen häntä.