— Niinkuin käskette, sanoi nimismies ja tonkasi kynällä paperia, mutta väännettyään yhden kirjaimen ja tehtyään ison tahran, pani hän kynän pois.
— Veliseni, sanoi hän, pohtien synkretisti-sanan mutkallista tavausta, — minä kävin niin hämmästyksiini tuon jumalattoman vastauksen tähden, että käteni ei taivu kirjoitukseen.
— Käsitän kyllä, sanoi Svenonius; — saatana voi turruttaa käsiä, se on tunnettu seikka, ja hän tahtoo tässä auttaa palvelijataan.
— Antakaa minun tehdä pöytäkirja, sanoi nuori vapaaherra; — minunkin toinen käteni on turruksissa…
— Onko! huudahtivat Svenonius ja nimismies yhtä suuta, ja sanomaton kauhistus kuvastui nimismiehen kasvoilla.
— Mutta syy siihen on, jatkoi Aadolf, — kun viime yönä tuiskussa kaaduttiin ja minä lankesin ja kosketin käteni. Inkerin huolenpidolla se kyllä sentään, toivon mä, pian paranee. Oikeaa kättäni voin sen sijaan sujuvasti käyttää, ja jos sallitte…
— Kirjoittakaa sitte niinkuin sanoin, armollinen herra, lausui
Svenonius, ja Aadolf kävi nimismiehen paikalle.
Elli oli sill'aikaa empivästi käynyt papin luo. Hän katsoi arasti ja rukoilevasti pappia silmiin ja lausui:
— Älä puhu niin kovia sanoja äidilleni, herra kulta. Sinä pelästytät meitä.
— "Sinä!" karjasi Svenonius ja työnsi tytön takasin. — Onko pakanallinen äitisi opettanut sinua myös ulkonaisessa käytöksessä osottamaan halveksimista Herran palvelijata kohtaan?… Mutta, jatkoi hän sitten leppeämmin, nähtyään rukoilevan ilmeen Ellin kasvoilla, — minä tuomitsen sinua kenties liian ankarasti. Suo anteeksi kiivauteni, lapseni! Sieluni on kuohuksissa… Mutta rukouksesi ovat sittenkin turhat, sillä velvollisuuteni käskee minua kohtelemaan ankaruudella.