— Mutta sanokaa: onko väärin, onko synti auttaa sairaita lähimäisiä. Olen tehnyt sitä palkattomasti; en ole pyytänyt parantuneiden kiitollisuuttakaan, tultuani jo aikaa sitte havaitsemaan, että he, sensijaan että kiittäisivät minua, kohtelevat minua taikauskoisella pelolla sekä inhoten. Olisinko todellakin käsittänyt Kristuksen opin lähimäisen rakkaudesta väärin?
— Minä puolestani olen käsittänyt hänen oppinsa aivan samoin kuin te, Inkeri. Älkää viime hetkellä antako niiden perustuksien horjua, joille koko ikänne olette rakentanut, vaimo parka! Ja karkottakaa pelko pois mielestänne! Teitä ei mikään paha voi kohdata; jos tuo hurjapäinen pappi sokeassa innossaan tosiaankin aikoisi teitä sortaa, niin on laki ja oikeus tekevä hänen yrityksensä tyhjäksi. Puolueeton tuomari on töitänne kiittävä eikä tuomitseva.
— Laki säätää mitä ankarimman rangaistuksen noituudesta… Ja … herra, minä kerron teille kaikki. Papin uhkaukset eivät yksistänsä pane minua pelkäämään, on jotakin pahempaa, jotakin eriskummaista, selittämätöntä. Ihmiset näillä seuduin oikein kammoovat minua; ennen kohtelivat he minua aralla kunnioituksella, nyt väistävät he minua kuin ruttotautista. Ja mikä on vieläkin pahempaa: pitäjässä asuu vanha eukko nimeltä Kaarina, josta ihmiset sanovat samaa kuin minustakin, että hän muka ymmärtää salaisia taikoja. Kohtasin pari päivää sitten maantiellä tuon naisen, jolle en ikänä ole tehnyt mitään pahaa. Hän nyökkäsi salaperäisen näköisenä minulle päätään; minä tervehdin häntä takasin ja aijoin mennä ohi. Silloin tarttui hän käteeni ja lausui puoliääneen: "sinä menet nyt niin ylpeänä ohi, ikäänkuin et tuntisi minua, ja kuitenkin tanssimme, sinä ja minä, yhdessä aika hurakkaa viime syysseuroissa Pääsiäisvuorella". — Mitä sinä tarkotat? kysyin. "Hiljaa, hiljaa", sanoi hän, "kukaan ei saa sitä tietää; mutta ensi pääsiäisenä voit ottaa tyttäresi mukaan mestarin luo". Ja puhellessaan näytti hän mielipuolelta. Samana päivänä kohtasin vanhan naapurivaimon, joka oli elättänyt itseään lukemalla loihtuja sairasten yli, ja hän katseli minua karsain silmin syystä, että hän arvelee minun valtaavan häneltä hänen ammattikeinonsä. Hän kuiskasi korvaani: "miksi viekotit minua ottamaan osaa syyskokoukseen saatanan luona?" Häneltäkin vaadin selitystä tuohon mielettömään väitteeseen, mutta eipä sitä lähtenyt… Sanokaa nyt, herra, kuinka tuo on selitettävä? Kamalat enteet ahdistavat sydäntäni. Ja ajoittaisin näinä viimeisinä päivinä olen joutunut huumetuksiin ja nähnyt kamalia näkyjä.
Aadolf ei tiennyt mitä vastata. Hänenkin huomionsa kiintyi nyt erääseen kohtaan, jota hän tähän saakka oli pitänyt vähäpätöisenä, koska oli luullut sitä sattumukseksi, jolla ei ollut erikoisempaa merkitystä. Hän oli näet huomannut, että papit viimekuluneina aikoina juurikuin hiljaisen sopimuksen kautta useasti valitsivat saarnojensa aineeksi sen, mitenkä horna saavuttaa yhä enenevässä määrässä valtaa maan päällä opettamalla loihtukeinoja pakanaismielisille ihmisille; hän oli myöskin huomannut, että samasta asiasta erityisellä mielihalulla puhuttiin vihaisemmissa seuroissa ja aavisti tämän olevan yhteydessä niiden kummallisten ilmausten kanssa, jotka taitamattoman rahvaan keskuudessa olivat huomattavina.
— Minusta, sanoi hän miettiväisenä, — on aivankuin ihmisten mieliin äkisti olisi tarttunut jotakin näkymätöntä myrkkyä ja koko maailma muuttunut houruinhuoneeksi. Tämä on tosin perusteetonta arvelua, mutta meidän aikakautenamme löytyy paljon haisevia lätäköitä, joista moinen myrkky helposti voi syntyä.
— Luulen ymmärtäväni, mitä tarkotatte, armollinen herra, sanoi Inkeri. — Tarvitsee vain jonkunverran lukea pyhiä evankelioita ja asettaa niiden ylevät esikuvat meidän itsemme rinnalle, nähdäksemme kuinka turmeltuneita, kuinka epäkristillisiä me olemme.
— Ja tuo pappi! sanoi Aadolf, jonka ajatus jälleen palasi Svenoniukseen, — onko entisajan verisimmilläkään epäjumalilla ollut hänen kaltaistansa palvelijaa? Ja hän ei silti ole mikään konna: tuo uskonkiihkoinen mies luulee menettelevänsä oikein ja Jumalalle mieliksi.
— Tiedättekö, herra, mitä minä aion tehdä? sanoi Inkeri nopeasti! — Minä riennän pastorin luo ja polvillani pyydän häneltä armoa, ei itseni, vaan tyttäreni tähden. Hän on sittenkin kristillinen pappi ja ihminen eikä ole hylkäävä tätä rukoustani… Tyttäreni tähden… Hän ei voi työntää minua luotaan. Mikä on yksinäisen lapsiparan perivä, jos minut temmataan pois!
— Inkeri, te vaivaatte nyt kiihottunutta mieltänne pahinta ja uskomattominta luulotteleimalla…
— Niin, nyt tunnen kuinka heikko minä olen. Minun, vanhan ihmisen, tulisi olla hyvänä esikuvana nuorille ja panna toivoni Kaikenhyvään Jumalaan ja murheen hetkenä, kun sielu on nääntyä, johtaa mieleni lähteelle, josta iankaikkisen elämän vesi vuotaa.