— Hyvä on, Sigurd, me saamme tiedustelujenne päätöksen johdosta lohduttaa itseämme sillä, että epäilykseni päämiehen persoonan suhteen ovat nyt kokonaan haihtuneet.
— Oletteko vakuutettu siitä, kapteeni, että hän juuri on se mies?
— Olen, vastasi Vanloo, — minä olen vakuutettu siitä, vaan iloa ei se sanottavasti minulle tuota…
— Mitenkä niin?
— Koston käsi on hervahtunut, sillä se ei voi pahantekijää saavuttaa musertamatta kahta viatonta päätä.
— Minä luulen ymmärtäväni, mitä te tarkotatte…
— Mutta muutoin, ystäväiseni, sanoi Vanloo ja painoi otsan kätensä varaan, — muutoin tiedät hyvin, ettei syynä tänne tulooni ollut kosto, vaan kokonaan muut tunteet. Nuoruuden hehku on sammunut povessani, kuohuvat kiihkot tyyntyneet lepoon. Jos olisin tänne tullessani kohdannut sen miehen, jota muinaisina onnettomina päivinäni niin usein kirosin, jos olisin kohdannut hänet arvollisena kansalaisena ja hyvänä perheenisänä, jos olisin havainnut hänen sulostavan sen ainoan naisen päiviä, jota minä rakastin, niin no, olisin silloin ojentanut hänelle sovinnon kättä ja poistunut iäksipäiviksi. Olisin tuntemattomana lähtenyt pois ja uudestaan heittäytynyt elämän temmellykseen… Sigurd, ne varmat tiedot, jotka hänestä sain, pakottivat viimeisenkin unelmani haihtumaan. Minä olen nähnyt vaimonkin ja saan pian tietää, ovatko ne aavistukset tosia, jotka hänen surulloiset kasvonsa sielussani herättivät.
— Ja jos niin tapahtuu, kapteeni?
— Silloin on toimittava, mutta millä tavalla, se ei riipu yksistään minusta. Minä tunnen liiaksi elämää, etten voi uskoa ihmisten kykenevän erehtymättä suunnittelemaan. Ihminen voi vaan käyttää hyödyksensä tuulta, jonka onnetar sallii puhaltaa. Suunnitelmien tekeminen ja niiden tyhjiin raukeaminen on meidän osanamme… Sigurd, kuinka väkeni voi?
— Hyvin, herra kapteeni. He toivovat vaan saada puhua kanssanne ja puristaa kättänne.