Minuutin ajan hämmennettyänsä keskeytti hän vaitiolon seuraavin sanoin:
— Ensi näytös on nyt loppunut. Me voimme vetäytyä takasin, sillä näytelmän jatkumisesta pitävät nyt huolta ne voimat, jotka olemme herättäneet eloon.
Vanloo poistui uunin luota, heittäytyi sohvaan ja pyyhki liinalla hikistä otsaansa.
Mutta Drake jäi vielä ahjon eteen seisomaan. Sietämätön kuumuus oli nostanut hänen muutoin kalpeille kasvoilleen luonnottoman punan, ja hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan; mutta hänen katseensa oli ikäänkuin lumottuna kiintynyt sulattimeen. Joka kerran, kun värit siinä vaihtelivat, oli hänen mielestänsä kuin jos uusi esirippu olisi kohonnut salaisuuksien salaisuuden … sen arvoituksen edestä, jonka selitystä hänen sielunsa kaipasi. Tuolle silmien hehkulle oli jotakin sukua se värien välke, joka ilmaisi tuota erikois-luonnoneloa siinä pienoismaailmassa, jonka toisillensa läheiset tahi vastaiset elementit ihmiskäsi oli tänne eri haaroilta yhteen saattanut.
— Kuinka kauan viipyy ennenkun saamme nähdä tuloksen? kysyi hän verkalleen.
— Neljännestunnin. — Siihen asti vaaditaan teiltä kärsivällisyyttä.
— Kärsivällisyyttä! toisti Drake ja poistui vihdoinkin ahjon äärestä. — Mitä on neljännestunti sille, joka vuosikausia on odottanut … sille, jonka on täytynyt henkensä hienoimmista hermoista lakkaamatta punoa uusia jänteitä kärsivällisyyden jouseen, kun entiset ainaisesta jännityksestä ovat katkenneet? Oletteko te kullantekijä ettekä sittenkään ole tuntenut sitä kiihotusta, joka yöt päivät häiritsee ruumiin ja sielun lepoa? Ettekö minun tavallani, yövalvonnan, työskentelemisen ja onnistumattomien kokeiden uuvuttamana ole kääntynyt sulattimen luota pois, halataksenne jo seuraavana silmänräpäyksenä sinne takasin?… Puhun teille siten syystä, että teidän on täytynyt kokea samaa kuin minun… Mutta te ette koskaan, herra, ette koskaan ole tuonut, ettekä koskaan voi tuoda tälle Molokille niin suuria uhria, kuin minä olen tuonut!
Vanloo arveli ymmärtävänsä mitä näillä sanoilla tarkotettiin.
— Minä olen ruhtinaan varat sille uhrannut, sanoi hän. — Oletteko te uhrannut enemmän?
— Enemmän! vastasi Drake melkein juhlallisella äänenpainolla, ja tempasi nahkapäähineen jylhiltä kasvoiltaan. — Minun tunnuslauseeni on: Aut Caesar aut nihil [kaikki tai ei mitään]. Olen pääsevä joko onnen korkeimmille kukkuloille tahi syöksyvä kadotuksen syvimpään syvyyteen… Tässä, jatkoi hän, ottaen edessään olevan pöydän alta pullon ja pikarin, — tässä on eteläisen taivaan alla tuleentuneita rypäleitä, joita lämpöisempi aurinko on säteillänsä lämmitellyt! Juokaamme, mynher Vanloo! Näillä nesteillä virkistän minä yöllisinä hetkinä veltostuneita hermoja, rohkasen lannistuvaa mieltä. Mynher Vanloo, juokaamme me kahden, te ja minä, samasta sarkasta, niinkuin juomme elämää ja kuolemaa samasta tiedonlähteestä.