Miesten astuttua rannalle sanoi kapteeni:
— Sinun on heti auringon noustua oltava Tukholmassa. Näillä seuduin et millään ehdolla saa näyttäytyä, ja toistaiseksi olemme ventovieraat toisillemme. Paperisi ovat kunnossa. Sinä jäät talveksi pääkaupunkiin ja odotat minun käskyjäni. Ensi kesänä työskentelemme taas yhdessä.
Ruys oli istautunut rantakivelle. Hänen katseensa harhaili pitkin veden pintaa ja näytti etsivän uponnutta laivaa.
— Kapteeni, sanoi hän, — minä aavistan että viimeinen hetkemme kohta on käsissä. Moinen teko herättää Sallimuksen voimat kostoon.
— Nytkö jo omantunnon vaivoja? virkkoi kapteeni terävän kuiskaavalla äänellä, joka soi Ruys'in korvissa kuni uhkaava varotus.
— Ei, sanoi Ruys. — Minä kirjoitan tämän omaan syntiluetteloonne.
— Tee niin! Mitä olemme tehneet, se oli välttämätöntä. Miehet olivat saaneet tietoonsa oikean nimeni ja yhteiskunnallisen asemani … millä tapaa, sitä en vieläkään pysty arvaamaan. Minä en tahtonut olla riippuvainen löyhäsuisten konnien varomattomuudesta, voitonhimosta tahi omantunnon vaivoista… Tule!
— Vielä yksi sana, kapteeni! lausui Ruys kavahtaen pystyyn.
— Kaksi päivää sitten purjehti laiva tästä ohi pohjoseen päin. Sen suunta oli nähtävästi pantu Tukholmaa kohti. Minä tunsin sen, yhtä varmasti kuin teidätkin tunnen. Se on sama laiva, joka niin useasti seurasi meitä merellä ja herätti taikauskoisen pelon miehistössämme. Siinä laivassa on kova kohtalomme ohjattavana.
— Lörpötyksiä! Sinä olet uneksinut, virkkoi kapteeni kärsimättömästi.
— Lähtekäämme!