Erland heitti metsästyspuukkonsa nurmikolle, taistellakseen pohjoismaalaisten tavoin aseetonna aseetonta vastaan.
Erland, vaalea gootti, oli seitsentoistavuotias, parraton ja keskenkasvuinen vielä; Assim, Ganges virran kansan musta jälkeläinen, oli vaeltanut kuusikolmatta kesää, lukuunottamatta niitä kahta, jotka hänen äitinsä oli häntä selässään kantanut.
He käyvät toisiansa vastaan, levittävät kätensä, painavat rinnan vasten rintaa; heidän suonensa paisuvat, heidän jänteensä ojentuvat, heidän lihaksensa jännittyvät kiireestä kantapäähän.
Mutta nyt on voitto ratkaistu. Vaalea gootti on heittänyt mustan muukalaisen maahan; hänen polvensa painaa kovasti kaatuneen rintaa, ja käsi tarttuu hänen kurkkuunsa.
Silloin rientää tyttö taistelevien luo, voittajaa hellyttääkseen, rukoillakseen voitetun puolesta. Erland kuuntelee, päästää vastustajansa ja nousee ylös.
Assim nousee ylös hänkin, mutta maahan hän tuijottaa. Hän ottaa viittansa, kääriytyy siihen ja hiipii pois.
"Voi minua!" huutaa Singoalla. "Hän on kertova leirissä kaikki. Isäni on minua lyövä, miehet ylenkatsovat minua ja naiset minua piikkaavat."
"Ei", sanoi Erland, "niin ei ole käyvä."
"Ei", huudahti Singoalla, "niin ei saa käydä, sillä me olemme mies ja vaimo."
"Tule", sanoi Erland, "minä seuraan sinua leiriin, puhuakseni isäsi kanssa. Kun minä olen vierelläsi, ei Singoallan tarvitse mitään pelätä."