Isä Henrikki sulki kirjan ja lukitsi sen kirjakaappiin.
"Hyvästi", sanoi Erland ja puristi isä Henrikin kättä. "Hyvä opettajani", lisäsi hän, "tahdon saada tänä iltana siunauksenne." Priori laski kätensä hänen päänsä päälle, luki siunauksen ja sulki hänet syliinsä, niinkuin hänen välistä muulloinkin oli tapana tehdä.
Nyt kuului liikettä muurien ulkopuolelta. Portinvartija veli Johannes, raotti ovea ja ilmoitti, että joukko noita muukalaisia pyrki päällikkönsä johtamana sisään kiittämään prioria hänen ystävyydestään ja sanomaan jäähyväisiä, sillä seuraavana päivänä puolen päivän aikaan aikoivat he lähteä liikkeelle. He olivat jo käyneet Ekössä ja lausuneet ritarille nöyrimmät kiitoksensa osoitetusta vieraanvaraisuudesta.
Priori vastasi: "antakaa heidän tulla!"
Sillä välin heitti Erland viittansa olalleen ja lähti.
Isä Henrikki vastaanotti vieraan kansan edustajat luostarin refektoriossa. Kaikki munkit olivat läsnä. Päällikkö astui esiin, puhui ja kumarsi. Priori vastasi kaunopuheliaasti hänen sanoihinsa. Kaikki kävi juhlallisesti ja samalla ystävällisesti. Mutta sillaikaa kun päällikkö ja priori puhuivat, harhailivat muukalaisten miesten katseet ympäri huoneen seiniä ja kiintyivät kultaisiin astioihin, jotka olivat tammipöydälle asetetut, kuin myöskin pyhän neitsyen ja Kristuslapsen kuviin, jotka olivat seinän syvennyksiin sijoitetut. Mutta hartautta se ei varmaankaan ollut, jota heidän silmistään kiilsi, kun he näkivät taivaan kuningattaren kultaisen kruunun tai ne hopeakoristeet, jotka häntä ympäröivät. Eikä se varmaankaan ollut huoneen lämpö, joka pani erään toisten peitossa olevan miehen nostamaan hakasta lähinnä ovea olevasta ikkunasta; sillä jos lämpö olisi häntä vaivannut, olisi hän varmaankin avannut ikkunan, mutta niin ei hän tehnyt.
Jätämme luostarin ja menemme linnaan, nähdäksemme Erlandin hiljaiset jäähyväiset. Ilta on jo myöhäinen, ja luostarikellojen ääni, joka linnan asukkaille ilmoittaa levolle menon ajan olevan käsissä, on jo kauan sitten kulkenut järven yli ja kallioitten kaiun kantamana häipynyt metsään. Ritari Pentti ja Elfrida rouva nukkuvat jo; makuuhuoneen lamppu levittää seinän syvennyksestä heikkoa valoaan ja epämääräiset, väräjävät varjot kokoontuvat yhä mustempina vuoteen uutimien ympärille. Ovi saliin on raollaan; se avautuu hiljalleen. Kynnykselle pysähtyy pimeän suojaamana Erland. Hän tahtoo hiipiä vanhusten luo, nähdä vielä kerran heidän kasvonsa, sanoa heille hyvästinsä niin hiljaa, että he vain unessaan sen tuntevat; mutta vanhain uni on herkkää, he voivat herätä, pelko taistelee sydämen halujen kanssa, hän ei uskalla mennä. Hän painaa otsansa ovenpieleen ja kuuntelee rakkaiden nukkuvien hengitystä. Hänen poskensa ovat kalpeat ja hänen silmänsä ovat kyyneltyneet. Hän palaa samaa tietä, jota tuli. Hän kiiruhtaa, sillä hänestä tuntuu kuin käytävän ja rappujen pyhimysten kuvat liikkuisivat ja ojentaisivat kätensä häntä kohti. Hän kutsuu Hurttaa, kahlaa salmen yli, joka erottaa saaren mantereesta — sillä nostosilta on ylhäällä niinkuin aina yöllä — ja painuu metsään uskollisen koiransa seuraamana. Hänellä on yllään huonoimmat vaatteensa, eikä ainoatakaan rahaa ole hänen kuluneen takkinsa taskussa. Vyö, ja siinä riippuva metsästyspuukko ovat ainoat rahan arvoiset kapineet, mitkä hän on ottanut mukaansa isänsä linnasta.
Muukalaisten päällikkö oli sanonut ritari Pentille ja isä Henrikille, että hänen joukkonsa lähtisi liikkeelle seuraavana päivänä puolen päivän aikaan. Hänellä oli ehkä syynsä niin sanoa; Erlandille oli hän sanonut: tule ennen keskiyötä, tai tulet liian myöhään.
Kaikki oli jo valmiina lähtöön, kun Erland saapui aholle. Levottomuudella oli Singoalla häntä odottanut. Nyt otti hän hänet vastaan ilohuudolla istuessaan kirjavaan viittaan kääriytyneenä peitteistä tehdyllä vuoteella isänsä vaunuissa ja itse ohjaten pieniä, takkuisia hevoskoneja, jotka kuopivat maata levottomasti. Takana oli pitkä jono vaunuja, joiden eteen oli valjastettu hevosia ja härkiä ja jotka olivat täynnä naisia, lapsia ja tavaroita. Viittoihinsa kääriytyneinä seisoivat naineet miehet vaunujen vieressä, kukin omaisuuttaan vartioiden. Nuoret naimattomat miehet muodostivat keihäillä, jousilla ja veitsillä varustetun jälkijoukon. Hyljätyt tulet valaisivat tätä näyttämöä. Vaunujen eteen oli asetettu soihdunkuljettajia.
Päällikkö kulki takaisin omien kuormavaunujensa luota, jotka olivat rivin etupäässä, aina viimeisten luo, nähdäkseen että kaikki oli kunnossa. Hän oli kiivaasti kannustanut väkeään joutuisaan lähtöön, hänen katseensa oli levoton ja hän, tuo muuten niin syvään kumarteleva mies, oli tuskin tervehtinyt joukkonsa uutta jäsentä, tyttärensä miestä ja ritarin poikaa. Erland ei sitä merkille pannut, sillä hän ei nähnyt eikä ajatellut muuta kuin Singoallaa. Kun päällikkö oli tehnyt kierroksensa, antoi hän kellolla lähtömerkin. Soihdut hulmusivat kuusien välissä, vaunu toisensa perästä katosi metsän mustaan kitaan, ja kohta oli aho tyhjä.