Hän kääntyi miesten puoleen ja lisäsi priorin sanain painoa virkkamalla:
"Niin, hakatkaa maahan roistot älkääkä säästäkö muita kuin vaimoja ja lapsia! Huonosti ovat he vierasvaraisuuteni palkinneet. He ovat ryöstäneet luostarin putipuhtaaksi eivätkä ole edes säästäneet pyhän neitsyen kruunua ja ehtoollismaljaa. Heiluttakaa kirveitänne pojat, niinkuin metsän puita kaataisitte!"
Mutta ennenkuin joukko oli ehtinyt vaunujen luo, oli Assim, saatuaan merkin päälliköltä, mennyt tammen luo, jossa Erland, jo melkein tiedotonna juoman vaikutuksesta, sidottuna seisoi. Assimilla oli tikari kädessään. Kellan kalpeana ja vavisten ojensi hän sen terän Erlandin rintaan.
"Hoi siellä!" huusi päällikkö, joka oli noussut muutamien vaunujen päälle. "Mitä tahdotte te siellä? Tuletteko vihollisina, vai mitä? Ja jos niin on, niin keskustelkaamme nähdäksemme, eikö riitaa voi rauhassa ratkaista."
"Ei mitään keskusteluja, sinä temppelinhäpäisijä!" huusi priori ja ratsasti vaunulinnaa kohti niin nopeasti, etteivät miehensä voineet häntä seurata.
"Katsokaa tuonne ja hellyttäkää mielenne", sanoi päällikkö ja osoitti tammea, joka näkyi kokonaan, vaunulinnan yli kukkulan laella kasvaen.
"Erland!" huudahti priori kalveten.
"Niin, ritarin poika. Jos astutte askeleenkaan lähemmä, annan minä merkin ja rauta isketään hänen sydämeensä."
"Kirottu ollos, pakana!" huudahti isä Henrikki.
"Ei askeltakaan!" sanoi päällikkö ja kohotti kätensä. Assim nosti hänkin kätensä, jossa tikaria piti ja hämmästyi itsekin sitä hekkumallista veren himoa, jota tunsi.