Vihdoin oli Erland niin toipunut, että voi kävellä ulkona. Nojaten äitinsä käsivarteen ja vaaleakiharaisen Helenan seuraamana käyskenteli hän tuoksuvassa metsässä ja hengitti taivaan tuoretta ilmaa. Sattumalta tai ehkä vanhalta muistiltakin käveli hän polkua, jonka hän itse oli avannut kukkulalle puron luona, meni sinne, missä ennen oli Singoallan tavannut. Kuusi kohisi niinkuin ennenkin kukkulan laella, puro lirisi sekin entiseen tapaansa ja samat kukkaset kasvoivat siellä nyt kuin ennenkin. Erland istuutui puron reunalle; heikko säde jostain suloisesta menneisyydestä välähteli hänen muistonsa sumussa ja täytti hänen rintansa lempeällä kaiholla. Hän katsahti ylös, näki Helenan vierellään ja suuteli hänen kättään.
Mutta ritari Pentti oli nyt päättänyt, että Erland, sittenkun olisi jotakuinkin saanut entiset voimasta jälleen, lähtisi kotoaan saadakseen elämän virrasta juoda rohkeutta ja elinvoimia ja sodan koulussa kehittyäkseen mieheksi ja ritariksi.
Itse Erland sitä eniten halusi. Hän tahtoi niinkuin muinaisajan sotilaat hankkia itselleen nimen ja kunniaa. Nuorukaisen seikkailuhalu heräsi uuteen eloon. Kesä kului valmistuksiin. Kaksikymmentä miestä ritarin alustalaisia varustettiin Erlandia seuraamaan. Hän valitsi itse ne seudun reippaimmista nuorukaisista, ja joka päivä piti hän heidän kanssaan aseharjoituksia linnan pihalla.
Syksy läheni, ja nyt heitti Erland hyvästinsä ja lähti, aseilla, hevosilla ja rahoilla hyvin varustettuna, pienen joukkonsa kanssa matkalle. Tie kulki Kalmariin, josta purjepurren tuli viedä seikkailijat Saksanmaalle, missä Erland aikoi tarjoutua keisarin palvelukseen.
Mutta ennenkuin Erland Eköstä lähti, vannoivat hän ja Helena Ulfsax toisilleen uskollisuutta.
Kun meren aallot hyppelivät Erlandin purren ympärillä ja kantoivat häntä yhä kauemmas isänmaan rannasta, tapahtui välistä, että outoja ajatuksia alkoi liikkua nuorukaisen mielessä. Singoallan nimi kaikui hänen korvissaan hänen rauhaansa häiriten. Hän samalla inhosi ja rakasti tuota nimeä. Sen soinnussa oli rakkautta ja haaveiluja, myrkkyä ja noituutta. Välistä välähteli hänen muistossaan ruskeita silmiä, punotti ruskeita poskia tahtoen ikäänkuin uhalla himmentää Erlandin kihlatun morsiamen, tuon lempeän Helenan kuvaa, tahtoen ikäänkuin kauneudellaan häikäistä hänen kauneuttaan; silloin sanoi Erland:
Väisty pois, jumalaton näky, mielestäni!… ja hän vihelsi tuulta, tarttui peräsimeen ja ohjasi purtensa etelän ilmoja kohti.
JÄLKIMMÄINEN OSA.
SURUNLAPSI
Kymmenen vuotta on kulunut ja paljon on sillä välin tapahtunut.