Munkit kutsuttiin kappeliin. Vahakynttilät sytytettiin haarukoissaan palamaan. Alttarin ympärille kokoontuneina alkoivat munkit polvillaan ollen laulun, jonka sävelissä väreili tunteita, joille ei kenenkään sydän voi aivan kylmäksi jäädä: se oli ihmisen pelkoa luonnon voimaa ja vihaa kokiessaan, tuntiessaan sen salaperäistä luomiskykyä ja vastustamatonta hävittämishalua, mutta se tulkitsi myöskin ihmisen luottamusta laupiaaseen olentoon, jonka rakkaus on hävityksenkin hetkenä läsnä.
Munkkien lauluun yhtyi kellojen pyhän malmin helinä. Mutta kovemmin ja voimakkaammin kuin kellot pauhasi ukkonen, kohisi myrsky.
Kun rukous oli lopussa, palasivat isä Henrikki ja ritari Erland kirjastoon. Kelloja vielä soitettiin; niitä soitettiin niin kauan kuin myrsky kesti, ja tuli niiden kehoittaa ympärillä asuvaa kansaa rukoukseen.
Ritari teki lähtöä kotiinsa ja aikoi mennä hevosensa luo, joka oli jätetty veli Johanneksen huostaan. Mutta juuri sillä hetkellä tuli tämä sisään ja ilmoitti, että vieras, oudon näköinen poika tahtoi puhua priorin kanssa.
"Mistä tulee hän tässä rajuilmassa?" kysyi priori ihmeissään.
"En tiedä."
Priori ja ritarikin ajattelivat heti tuota näkyä, jonka luultiin ruttoa ennustavan.
Poika tuotiin kirjastoon ja kummastellen katselivat häntä isä Henrikki ja ritari. Hän oli pieni, hento, ja noin yhdeksän vuoden vanha. Sadevesi tippui hänen pitkästä mustasta tukastaan, mutta hänen ruskeata pukuaan oli estänyt kastumasta viitta, jonka hän oli jättänyt holvin käytävään. Hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta niissä oli sellainen ilme, että niitä tuskin olisi voinut lapsen kasvoiksi luulla; sillä hänen otsallaan oli niin syvä totisuus, hänen silmissään niin musta kokemus ja salaperäinen loiste ja niin paljon hiljaista ja nöyrää kärsimystä hänen kalpeilla kasvoillaan, hänen suunsa piirteissä ja hänen suurien silmäluomiensa hienoissa verisuonissa, että se ei ollut luonnollisessa, vaan yliluonnollisessa sopusoinnussa hänen lapsellisten kasvojensa kanssa. Hänen pukunsa oli, niinkuin sanottu, ruskea, ja kangas oli karkeaa, mutta kuitenkin niin leikattua kuin olisi sen tehnyt äiti, joka oli ylpeä lapsensa kauneudesta.
Onko se ruttopoika? Ei, hänellä ei ollut tuota kamalaa haravaa… Eikä hän ollut mikään valhekuva, vaan pieni olento, jonka suonissa virtasi ihmisveri.
"Mikä on nimesi?" kysyi isä Henrikki ja valaisi tulijaa lampullaan.