"Se Jumala, joka on suojellut sinua pitkällä taipaleellasi, pieni pyhiinvaeltaja, on myöskin askeleesi oikeaan ohjannut", sanoi isä Henrikki ja katseli Surunlasta ilmeisellä kunnioituksella. "Niin, tämän luostarin ryöstivät pakanat kymmenen vuotta sitten, ja se ritari, jota etsit, istuu tässä. Tämä ritari on Erland Pentinpoika Månesköld. Näyttää siltä kuin Jumala tämän kautta tahtoisi tehdä ihmeen vielä meidänkin aikanamme. Saammehan sen nähdä. Useinkin saamme kuulla kerrottavan yhtä merkillisistä ilmestyksistä. Saiko äitisi ilmestyksensä valveilla ollessaan vaiko unessa?"
Mutta Surunlapsi ei tähän kysymykseen vastannut, sillä koko hänen huomionsa oli ritariin kääntynyt. Poika pudisti päätään ja virkkoi itsekseen:
"Ei, sellainen ei hän ole. Äitini sanoi, että hän on nuori, kaunis ja parraton."
"Mitä sinä niin silmiäsi teroitat?" kysyi ritari, joka oli istunut äänetönnä otsa käteen nojaten. Hänen äänensä oli ankara kysyessään.
"Oletko sinä ritari Erland?" kysyi Surunlapsi.
"Olen… vaan entä sinä, maankulkija, kuka on isäsi ja kuka äitisi?
Olet paljon puhunut. Puheesi on ollut pitkä ja luikerteleva kuin
ankerias. Se on vuotanut pois merkkiäkään jättämättä. Kuka sinä olet?
Kaikesta mitä olet puhunut, en ole päässyt vähääkään selville."
Nyt alkoi isä Henrikki taitavasti valituin sanoin moittia ritaria siitä, ettei noin sopinut puhutella pyhiinvaeltajaa, joka vielä on niin nuori ja turvaton kuin tämä ja joka on tullut niin merkillisissä asioissa. Ei ainoastaan pyhiinvaeltajan itsensä vuoksi, ei ainoastaan hänen isänsä ja äitinsä eikä myöskään luostarin vuoksi, mutta etupäässä sitä varten että nähtäisiin eikö Jumala tämän kautta tahtoisi ihmettä tehdä, olisi ritari Erlandin velvollisuus vastaanottaa pyhiinvaeltaja huoneeseensa ja antaa hänen maata mattonsa päällä. Jos erehdystä tai petosta olisi olemassa, tulisi se kai piankin ilmi, ja jos ei ennen, niin ainakin noiden sadan päivän kuluttua.
Isä Henrikki lisäsi, että Surunlapsi tänä yönä tulisi lepäämään luostarissa, mutta että jos ritari tuoksi määrätyksi ajaksi tahtoisi ottaa hänet palvelijakseen, tulisi tuo hurskas työ, jonka lapsi tällä palveluksellaan toimittaisi, huomenaamuna pyhitettäväksi juhlallisella messulla luostarin kappelissa, jossa ritari ja rouva Helena pyydetään olemaan läsnä.
"Olkoon menneeksi", vastasi ritari, "käyköön niin." Ja hän jatkoi kuiskaten: "Ellen olisi tämän pojan kuullut Jumalan ja Kristuksen nimeä lausuvan, saattaisin luulla häntä pahaksi hengeksi, kamalaksi kummitukseksi, hornan harhakuvaksi. Katsokaa hänen silmiään! Ovatko ne lapsen silmät? Eikö niiden pimeä syvyys ilmaise onnettomuutta? Minä sanon teille, hurskas isä, pirskoittakaa tätä lasta huomenna runsaasti pyhällä vedellä!"
"Minusta hänen kasvonsa ovat miellyttävät enkä näe mitään pahaa hänen silmissään", vastasi priori.