Erland meni levolle. Surunlapsi paneutui matolleen. Silloin huomasi hän, että hänen vuoteensa oli tavallista pehmoisempi, ja löysi peitteen maton alta. Kummastellen kuka tuon oli mahtanut tehdä, sillä ei kukaan muu kuin ritari ja hän itse ollut kamarissa käynyt, laahasi hän pois peitteen, sillä hänen toimensa vaati, että tila olisi kova.
Sen näki ritari, mutta ei virkkanut mitään.
Hetkinen kului, ja ainoastaan hiekkakellon sihitys kuului tornikammiossa. Silloin sanoi ritari Erland:
"Surunlapsi, tasoittele päänaluistani." Surunlapsi nousi ylös, täytti käskyn ja palasi matolleen.
"Nyt lepään minä hyvin", virkkoi ritari.
Puoli tuntia kului. Surunlapsi luuli nyt ritarin nukkuvan, ja antoi huokauksen päästä rinnastaan, varmana siitä, ettei nukkuvan korva sitä kuulisi. Mutta hän säpsähti ritarin ääntä, joka hetken kuluttua kysäsi:
"Nukutko, Surunlapsi?"
"En."
Taas oli kaikki hiljaa. Tunti kului. Väsymätön hiekkakello kuiskasi niinkuin ainakin lohdutusta ja kuolemaa. Surunlapsi kuunteli kuisketta ja luuli sen ymmärtävänsä. Silloin kuului taas ritarin ääni: "Nukutko Surunlapsi?" Tämä kysymys oli niin lempeä, että sen jälkikaiku soi Surunlapsen sielussa.
"En", vastasi hän ja puri peitettään tukehduttaakseen huokauksen.