He astuivat tornin rappuja alas ja tulivat takaportin kautta rantaan, jossa ritarin kalastusvenheet olivat. Venheistä pienimmässä souti hänet Surunlapsi salmen yli niin äänettömästi, että vartijankin olisi ollut vaikea sitä kuulla, tarttui sitten hänen käteensä ja vei hänet metsään.
Tuo salainen voima vaikutti niin, että ritarin tahto, vaikka muuten olikin luja ja taipumaton, mukautui pojan tahtoon; niin, sulipa yhdeksikin sen kanssa. Ritarin sielu katsoi Surunlapsen sieluun, niinkuin uskollinen palvelija katsoo herransa silmiin ja tietää, mitä tämä tahtoo, ajattelee ja tuntee. Kohta olisi salainen voima vaikuttava vielä voimakkaamminkin. Niinkuin kasvavassa puussa syyt syntyvät ytimen ympärille ja kuivettuvat sen mukaan kuin uusia kokoontuu vanhojen ympärille, niin kasvavat myöskin ihmisolennon ytimen ympärille intohimojen, tunteiden ja ajatusten syyt, jotka toinen toisensa jälkeen vanhenevat, samalla kun uusia intohimoja, tunteita ja ajatuksia kokoontuu kuihtuneiden ja mehuttomain ympärille. Mutta sielun vanhimmat syyt ovat kuitenkin ne, jotka ovat lähinnä ydintä; sen vuoksi ovat lapsuuden muistot niin suloiset, ne kun ovat lähinnä hengen sydäntä. Sill'aikaa kun poika kuletti Erlandia puiden runkojen välitse, tunki tuo salainen voima yhä syvemmälle hänen olentoonsa; ja sitä mukaa kuin se sinne syyltä syylle tunki, heräsivät uudelleen eloon kuihtuneet ja unhotetut intohimot, imien itseensä mehua muiston juurista. Erland muuttui samaksi kuin oli ollut kymmenen vuotta takaperin, poimiessaan kukkia puron rannalta ruskean tytön kanssa. Varjo, joka oli piillyt hänen sielunsa syvyydessä, nousi ylös tunteen kirkkaampaan valoon; nuoruuden rakkauden tunne, tuo kaikista suloisin, joka ei muuten koskaan palaja, viilsi läpi hänen olentonsa ja hän ajatteli, tunsi vain Singoallaa.
"Surunlapsi", sanoi ritari, kun he olivat ehtineet vähän matkaa metsään, "istukaamme lepäämään. Yö on niin kaunis. Näetkö tähden, joka kiiluu tuolla ylhäällä tammen latvan takaa? Minä rakastan sinua niinkuin poikaani, niinkuin olisit minun pikku Erlandini; rakastan sinua vielä enemmän, kalpea lapsi, ja minä näen sinun sielustasi, että sinäkin minua rakastat. Nyt on niin kaunista, niin viileää. Minne viet minua, Surunlapsi? Minä seuraan sinua maailman ääriin."
"Vien sinut äitini luo."
"Asuuko äitisi metsässä?"
"Asuu."
"Oi, että olisit poikani! Etkö olekin poikani?"
"Olen", vastasi Surunlapsi, hämmästyneenä, liikutettuna ja hämillään näistä suloisista sanoista.
"Ken on äitisi? Onko se Singoalla… Singoalla… Singoalla?"
Hänen äänensä sointu muuttui yhä lempeämmäksi.