Se oli kysymys muistosta tai unhotuksesta, rakkaudesta tai vihasta, kyynelistä tai verestä. Raotetuilla silmiensä luomilla tunsi ritari polttavan tunteen tästä katseeseen asetetusta kysymyksestä.
"Singoalla!" kuului Erland sanovan.
Se ääni, joka tässä kysymyksessä kaikui, vastasi kaikkeen, mitä Singoallan sielu oli kysynyt. Hän tuli muistaen, rakastaen ja anteeksi anoen. Kuinka voisikaan hänet musertaa puhumalla valapattoudesta, kostosta ja kuolemasta? Singoallan pää vaipui povea vasten, hänen alakuloinen otsansa kätkihe laihoihin, läpikuultaviin käsiin.
"Singoalla", virkkoi uudelleen Erland, ja kyyneleet tippuivat hänen silmäluomiensa alta.
Singoalla ei vastannut; hän seisoi kuin kuvapatsas, mutta hänen povensa ja huokauksensa ilmaisivat, että hän eli.
Ritari nosti Surunlapsen käsivarrelleen ja astui askeleen Singoallaa kohti. Heidän päänsä nojasivat toisiaan vastaan. Erlandin ruskeat kiharat sekaantuivat nyt niin kuin muinoin mustiin aaltoihin, jotka lainehtivat Singoallan otsan ympärillä.
Rotkossa vallitsee hiljaisuus. Missä ovat nyt tuskat, viha, katkerat muistot, jotka siellä asuivat, kamalat huokaukset, jotka sen täyttivät, rajut huudot, jotka tunkivat esiin Singoallan rinnasta, kun hänen epätoivonsa kuorma kävi hänelle ylivoimaiseksi? Nyt kuuluu vain hiljaisia nyyhkytyksiä. Erland kietoo kätensä Singoallan vyötäisten ympärille ja kuiskaa — Singoalla ei kuule, mitä hän kuiskaa, mutta se kuuluu siltä kuin tuulen henkäys tuudittaisi koivun lehtiä lepoon.
Mutta luolan ulkopuolella kiiluvat Assimin silmät. Hän puree hammasta tuskassaan. Hän tahtoo, että Singoalla olisi onnellinen, mutta että hänen, tuon hyljätyn, täytyy nähdä tuota onnea! Parempi olisi hänen kuolla tuleen.
Singoalla hivelee kädellään Erlandin poskia; hän kysyy kuiskaten, silmät kyyneliä vuotaen, helliä, kummallisia kysymyksiä: "Miksi olet niin kalpea, Erland? Miksi kuihtuivat poskiesi ruusut? Minne nuoruutesi pakeni? Näin unta, että olit seitsentoistavuotias. Erland, oletko kärsinyt?"
"Missä olet ollut niin kauan, Singoalla?" kysyy vuorostaan Erland. "Muistatko onnemme kotoa, missä kuusi humisi, missä puro lirisi? Oi, kuusi humisee vieläkin, puro lirisee vieläkin. Menneisyys on palannut, olemme nuoria jälleen. Tule, Singoalla, leikkikäämme ja poimikaamme kukkasia puron reunalta! Aikahan on jo käsissä; taivaan tähdet tuikkivat! Etkö näe niitä?"