Singoalla riensi pois. Ritari levitti sylinsä hänen jälkeensä.
"Tule", sanoi poika; "sinun täytyy seurata minua, isä."
Ja Surunlapsi tarttui hänen käteensä, ja hänen täytyi seurata. Nopein askelin palasivat he linnaan, soutivat salmen yli, kiipesivät tornin rappuja ja tulivat tornikammioon.
"Riisu vaatteesi ja nuku!" käski Surunlapsi. Ritari totteli. Surunlapsi kääriytyi peitteeseensä, paneutui matolleen ja nukkui heti.
Hiekkakello kuiskaa, kalpenevat tähdet tuikkavat tornikammioon, ritari nukkuu vuoteellaan, pyhiinvaeltaja matollaan.
Tunnin kuluttua alkaa päivä valjeta. Linnut helähtävät laulamaan; linnan palvelijat heräävät; metsästä kuuluvat jo uutteran uudisviljelijän kirveen iskut.
PÄIVÄ JA YÖ.
Ritari heräsi pää raskaana. Surunlapsikin heräsi kohta sen jälkeen uuvuksissa, mutta tuntien sielussaan yön onnen jälkikaikua. "Isä" oli hän vähällä sanoa herra Erlandille, sillä hän muisti kai ne isänrakkautta ilmaisevat sanat, joita ritari yön kuluessa oli lausunut, mutta se sana kuoli hänen huulilleen, kun hän katsahti ylös ja näki ritarin kasvojen synkän ilmeen.
"Kirous", mutisi ritari, "olen nähnyt kauheaa unta tänä yönä. Pahat henget ovat minua kiusanneet. Yksi niistä oli sinun näköisesi, Surunlapsi."
Herra Erland pukeutui kiiruusti ja riensi ulos hengittämään aamun raitista ilmaa. Koko päivän oli hän synkkämielinen. Hän puhui tuskin mitään Helena rouvalle, Surunlapselle vielä vähemmin, ei hän hyväillyt pientä poikaansakaan, mutta torui sitä enemmän palvelijoita.