Kun veli Erland vielä lepäsi luolansa ovella ja haaveili kalpenevan iltaruskon maita, seisoi puron toisella rannalla yksi muukalaisista, voimakas nuorukainen, jonka iho oli ruskea, mutta hiukset vaaleat. Hän pysähtyi, katseli ympärilleen ikäänkuin tuntevin silmin, vaikkei hän varmaankaan koskaan ollut tällä paikalla käynyt, kahlasi sitten veden yli ja meni erakon luo, istuutuen sammalpenkille hänen viereensä.
Ihmetellen katseli Johannes, seisoen vähän loitommalla, tuota kohtausta, ja hänen ihmettelynsä kasvoi, kun Erland ja nuorukainen puhelivat keskenään ja Erlandin kasvot puhelun aikana osoittivat jännittynyttä huomiota. Johanneksen kummastus kohosi korkeimmilleen, kun hän lopulta näki miten nuorukainen vasta pitkän syleilyn jälkeen ja vedet silmissä erosi Erlandista ja meni metsään takaisin.
Johannes ei tahtonut kysyä näkemänsä merkitystä, sillä olisihan se ollut aivan liian selvä todistus erakolle hiukan sopimattomasta uteliaisuudesta. Mutta hän odotti, että Erland itse siitä kerran jotain virkkaisi.
Erland ei kuitenkaan mitään virkkanut. Seuraavana aamuna, kun Johannes meni järvelle kalaan, seurasi veli Erland häntä.
Johannes työnsi venheensä vesille ja laitteli kalanpyydyksensä kuntoon.
Sitä tehdessään lauloi hän hiljaisella äänellä laulua kalastaja Simon
Pietarista. Erland istui rannalla vanhan lehmuksen varjossa ja syventyi
taas rakkaaseen kirjaansa "Levosta Jumalassa."