YHDEKSÄS LUKU.
Henki ja liha.
Clemens saattoi Petrosta, kun tämä vietiin vankeuteen, ja erosi hänestä vasta kun oli lämpimästi häntä syleillyt ja mitä hartaimmin vakuuttanut pysyvänsä häneen kiintyneenä.
Sen jälkeen hän seurasi isäänsä uuteen kotiinsa. Matkalla he olivat kumpikin vaiti. Kryysanteus oli nähtävästi alakuloinen; tuskaa ja surumielisyyttä oli siinä silmäyksessä, millä hän katseli jälleenlöydettyä Filippostansa, joka mykkänä, synkkänä ja vastahakoisena asteli hänen sivullaan.
Vasta kun he olivat saapuneet taloon Tripodikadun varrelle, ja Kryysanteus oli kutsunut Hermionen ja sanonut Clemensille tämän olevan hänen sisarensa, Clemensin kasvot kirkastuivat ja hellä tunne alkoi liikkua hänen rinnassaan. Hän vastasi hyvin kiihkeästi Hermionen sisarellisiin rakkaudenosoituksiin; hän katseli ihastuneena Hermionen puhtaita ja jaloja kasvonpiirteitä ja kuunteli kuinka hän toistamiseen riemuitsi, kun oli löytänyt veljensä.
Kryysanteus jätti veljen ja sisaren viettämään iltaa toistensa kanssa. Hermione vei Clemensin hänen äitinsä Elpiniiken kuvan eteen. Kun Clemens sen näki, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hermione näytti hänelle hänen kehtonsa ja leluja, joita hänellä oli ollut lapsena ollessaan, ja joita oli säilytetty rakkaina muistoina. Hän kertoi Clemensille, kuinka syvästi isä oli surrut, kun oli kadottanut hänet, kuinka he olivat ihmetelleet ja pelännet hänen tuntematonta kohtaloaan ja kuinka olivat vihdoin päässeet hänen jäljilleen. Hermionen kertomuksia keskeyttivät ainoastaan hänen hellyydenosoituksensa, kun hän äärettömässä ilossaan toistamiseen syleili veljeä, hyväili häntä ja katseli syvälle hänen silmiinsä. Kaikki tämä sulatti kuoren Clemensin sydämen ympäriltä; ja kun hän illalla taasen näki isänsä, kiiruhti hän tämän syliin.
Veriheimolaisuuden tunne oli siis herännyt Clemensin rinnassa, ja Kryysanteus toivoi että se rakkaus, joka hänelle osoitettiin, vahvistaisi sen ja tekisi sen pysyväiseksi. Vaan tämä toivo sammui pian. Clemensin johtui taas mieleen, että Kryysanteus oli pääpakana, Antikristuksen etevin välikappale ja apumies jopa vielä enempääkin — Antikristuksen opettaja ja se joka oli saanut hänet luopumaan kristinopista, ja tätä ajatusta, joka Clemensiä kauhistutti, pitivät vireillä tuhannet esineet hänen uudessa kodissaan, ne tavat, joita siellä noudatettiin, ja Kryysanteuksen jokapäiväinen toimi. Kryysanteus ja Hermione huomasivat että nämä seikat tekivät hänet synkäksi ja umpimieliseksi. Sen vuoksi Kryysanteus antoi erityisen osan taloansa hänen käytettäväkseen, kaunistutti sen kristillisen taiteen tuotteilla, hankki hänelle homoiuusialaisia palvelijoita ja varusti hänelle pienen kirjaston kristittyjen kirjailijain teoksia.
Kryysanteus toivoi että Teodooroksesta, joka usein kävi, hänen talossaan, tulisi hänen pojalleen ystävä, jonka seurustelu olisi Clemensille sekä mieluista että terveellistä. Vaan Teodooroksen kaikki yritykset lähestyä nuorta esilukijaa ja voittaa hänen luottamustaan raukesivat tyhjiin. Clemens epäili häntä viettelijäksi, joka oli pukeutunut valkeuden enkelin haamuun, ja tiesi varmaan hänet vääräuskolaiseksi, kaikkia muita vaarallisemmaksi, sillä hän kielsi kirkon pappisvaltaisena laitoksena, kielsi pyhän Hengen käsienpäällepanossa toimivana taikavoimana, kielsi papiston erityisenä välittäjäsäätynä ja oli viime aikoina Ateenassa ja sen ympäristössä hankkinut vaaralliselle opilleen joukon puoltajia, jotka olivat kokoutuneet hänen ympärillensä ja muodostaneet seurakunnan.
Ainoa pakko, minkä Kryysanteus tahtoi panna Clemensille, oli siinä, ettei tämä saisi enää seurustella Petroksen kanssa. Vaan Clemens ei ottanut totellakseen tätä käskyä. Petros oli hänen henkinen isänsä, jota hän oli velvollinen rakastamaan ja ehdottomasti tottelemaan.
Clemens kävi usein piispan luona, vankilassa. Kryysanteus älysi kuinka turmiollisesti Petros vaikutti hänen poikaansa, aavistamatta kuitenkaan vaikutuksen koko suuruutta. Hän käski ettei vankilan ovea enää saisi aukaista nuorukaiselle, ja toivoi siten saaneensa yhteyden Petroksen ja hänen väliltään loppumaan. Vaan tämä ei itse teossa estänyt Clemensiä tapaamasta kasvatusisäänsä. Hän hiipi melkein joka yö vankihuoneelle, keskusteli ristikoidun ilmareiän kautta hänen kanssaan, ripitti itsensä hänelle ja sai häneltä siunauksen. Petros kehotti Clemensiä uudistamaan näitä käyntejä niin usein kuin mahdollista, koska ne olivat hänelle takauksena, että kasvatuspojan sydän oli säilynyt puhtaana ympäristönsä vaaralliselta vaikutukselta. Petros ilmoitti kärsivänsä nöyrästi vankeuttaan, ja että ainoa levottomuus, mikä häntä vaivasi, johtui Clemensistä ja niistä vaaroista, jotka isällisen ja sisarellisen rakkauden, pakanallisen filosofian, maallisen rikkauden ja vääräuskolaisen kaunopuheisuuden houkuttelevissa haamuissa tätä ympäröivät. Tämä levottomuus, niin hän vakuutti, oli hirveä, ja ainoastaan Clemens itse saattoi sitä rauhoittaa. Hän neuvoi hartaasti esilukijaa vartioimaan tarkasti ajatuksiaan ja tunteitaan. Jos antoi pienimmänkin jalansijan houkutuksille, niin hän oli kadotettu, sillä, jos ne kerran olivat päässeet hänen sieluunsa, ne pääsisivät pian kokonaan siellä vallalle: vaikeatahan oli voittaa piirittävää vihollista, kun muurit ja portit, joiden tuli torjua se, olivat joutuneet sen valtaan. Clemens erosi harvoin hengellisestä isästään saamatta muistutusta: "joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enempi kuin minua, ei se ole minulle sovelias". Hän sulkeutuikin niin paljon kuin mahdollista itseensä, tuli harvoin isänsä ja sisarensa näkyviin, otti vastaan ainoastaan Eufeemioksen ja muita virkaveljiään, seurusteli kirjojensa ja mielikuvituksiensa kanssa, kopioi Pyhän Johanneksen ilmestystä ja pistäytyi iltasin, ennenkuin hiipi Petroksen luo, Eusebian budoariin, hänen kanssaan rukoilemaan, haaveksimaan ja suutelemaan. Hän ei ollut ennenkään huomannut olevan mitään syytä tutkia itseään ja tarkastaa sitä tunnetta, joka hänessä asui kaunista roomalaisnaista kohtaan. Ja nyt hän oli vajonnut täydellisen turvallisuuden tuntoon, sittenkun kerran ripissä oli kertonut Petrokselle suhteestansa Eusebiaan, ja Petros oli sen hyväksynyt, koska sekin puolestaan sitoi hänen tunteitansa ja anasti osakseen sen hellyyden, jonka Clemens muutoin mahdollisesti olisi suonut omaisillensa. Ne tiedustelut, joihin Kryysanteus Petroksen tiedonantojen johdosta ryhtyi Efesoksessa ja Antiokeiassa saadakseen selville hänen kuluneen elämänsä, viivyttivät sitä tutkintoa, joka vankia odotti tuomioistuimen edessä. Kryysanteus toivoi, että kun Simmias olisi paljastettu, Clemensin kunnioitus ja nöyryys tätä ihmistä kohtain muuttuisi inhoksi. Vaan Petros ennätti edelle: hän tunnusti vapaaehtoisesti asian Clemensille, kun tämä eräänä yönä oli tullut hänen vankihuoneensa ikkunareiälle. Hän kertoi Clemensille olevansa sama Simmias, joksi Kryysanteus häntä epäili, kuvaili niitä kovia taisteluja jotka hänen oli ollut kestettävänä kun hän orjana pakanallisessa talossa yhdessä isänsä kanssa kääntyi kristinoppiin; hän kuvaili sitä iloa, jota oli tuntenut kun hänen sielunsa oli tullut karaistuksi sitä pilkkaa ja nurjamielisyyttä vastaan jota hän tämän askeleen tähden sai kokea isäntänsä puolelta, samoin kuin palvelustovereiltaankin; sitä intoa, jolla hän joutohetkinään antautui lukemaan pyhää raamattua, sitä autuutta, joka uuden valon keralla säteili hänen sielunsa läpi ja täytti hänet säälillä kaikkia kohtaan, jotka eivät olleet siitä osallisia. Siihen aikaan syntyi Clemens. Kun Clemens oli noin vuoden vanha ja äitinsä tai hoitajattarensa taluttamana nähtiin ulkona orjain joukossa, hänen ihanien kasvojensa ilme, joka oli niin pienessä lapsessa tavaton, oli lumonnut Petroksen. Hänen silmissään oli jotain taivaallista, ja hän näytti Petroksen mielestä enkeliltä. Sitä vaikeampi hänen oli ajatella, että tämä lapsi oli kasvava pakanallisessa eksymyksessä ja ylenkatseessa häntä kohtaan, joka on lasten taivaallinen ystävä. Petros taisteli kokonaisen vuoden sitä ajatusta vastaan, joka käski häntä pakenemaan pienen Filippoksen kanssa tuosta pakanallisesta talosta pelastaakseen siten hänen sielunsa ja saattaakseen karitsan takaisin oikealle paimenelle. Hän oli siihen aikaan ollut sairaana levottomuudesta ja epäilemisestä, oliko tämä oikein Jumalan edessä vai eikö. Vaan sanat: "sallikaa lasten tulla minun tyköni", olivat yöt päivät soineet hänen sielussaan ja viimein saaneet hänen päätöksensä kypsymään. Mitä sitten oli tapahtunut, sen Clemens tiesi. Petros oli kauan harhaillut sinne tänne, ollut alituisesti vaarassa joutua kalliine aarteineen keisarillisten virkamiesten vangiksi, jotka ajoivat häntä kaikkialla takaa. Hänen isänsä oli seurannut häntä pakoretkellä. Oli ihme, että heidän oli onnistunut välttää kaikki etsiskelyt ja yhtä suuri ihme oli, heidän hellästä hoidostaan huolimatta, sekin, että Clemens niin piskuisena saattoi kestää ne kärsimykset, joita molemmat pakolaiset eivät voineet häneltä torjua, kun usein olivat välttämättömimmänkin puutteessa.