Delfoin oraakelitemppelin naaos oli alkujaan jaettu kultaisella ristikolla kahteen osaan. Ristikon edessä kysyjät, tultuansa vaskitorvien raikuessa seppelöityinä sisään, saivat odottaa Pyytian vastausta. Ristikon takana taas oli kaikkein pyhin: profeetallinen maanrako, jonka päälle kolmijalka oli asetettu, ja Apolloonin laakereilla seppelöity kuva. Kertomuksemme aikoina ei ristikkoa enää ollut olemassa; sen olivat saaliinhimoiset kädet jo kauan aikaa sitten ryöstäneet. Kun Hermione katsahti ylös, hän näki ainoan kattolampun himmeässä valossa pylvässalin, jonka tausta katosi pimeyteen. Hämärää lisäsivät hyvänhajuiset usvat, jotka suitsutusastioista kohosivat pylväänpäitä kohti ja leijailivat kuin vaaleansiniset pilvenhattarat katon alla. Lampun säteet yhtyivät Apolloonin kasvoihin ja saattoivat niiden kauneuden esiintymään kirkastettuna, lempeänä.
Kryysanteus talutti Hermionen kolmijalalle. Maan halkeamaa peitti marmorilevy, jonka keskessä oli aukko. Tyttöä värisytti, sillä hän lähestyi yliluonnollisen hengen vaikutuspaikkaa. Hänen mielikuvitukseensa nousi Pyytian kuva profeetallisesti raivoavana, jäsenet vavahtelevina, silmät pyöryvinä, huulet vaahdossa. Sillä hetkellä oli hänelle lohdutukseksi se seikka, että profeetallisten höyryjen lähde oli ehtynyt. Hän istahti kolmijalalle. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin marmorikuvan, jonka jalustaa vasten hänen päänsä raukeasti nojautui. Kryysanteus antoi hänelle maljan, jonka Heerakleoon oli täyttänyt Kastalian vedellä ja asettanut alttarille. Tyttö joi viileän, ilmestyksiä tuottavan juoman. Kun Kryysanteus sai maljan takaisin, he katsahtivat toisiinsa. Hermionen katse oli raukea ja kiilloton. Isä toisti: kääntykäämme takaisin! Vaan tyttö pakotti huulensa hieman hymyilemään. Hän viittasi kädellään merkiksi, että pysyi päätöksessään. Sen jälkeen hän laski käsivartensa ristikkäin syliinsä ja sulki silmänsä.
Hän kuuli isän askeleet, kun tämä poistui marmorilattian yli. Hän kuuli oven sulkeutuvan ja avainta kierrettävän sen lukossa. Hän oli yksin.
Kun Idea, Aate, taivaallisena ilmestyksenä astui alas Platoonin sieluun, niin se oli mahtavan ja perinpohjaisen mullistuksen alku inhimillisessä ajatusmaailmassa. Ihminen lakkasi olemasta tomua, ja maailma olemasta ainoastaan atomirakennus. Aine karkoitettiin todellisuudesta mahdollisuuden varjovaltakuntaan. Kaikki tuli henkiseksi: luonto, ihminen, jumalat. Kaikki värähteli kuin eetteriaallot sen alkuauringon ympärillä, joka oli noussut tietoisuuden tajuttavaksi. Vaan siten saavutettu tosiolevaisen ja aistimaailman yhteys oli pikemmin tietäjän aavistus kuin ankaran tutkimuksen hedelmä. Aatteiden maailma, tuo todellinen, oli löydettynäkin saavuttamattoman etäällä — ja epäilys, tutkimuksen negatiivinen puoli, sangen lähellä. Kuinka tulla vakaumukseen tietomme totuudesta? Jos meidän päätelmämme ovat tosia, niin missä on koetinkivi, jolla se voidaan todistaa? Epäilys synnytti levottomuuden, levottomuus halun vapautua siitä. Tahdottiin totuutta, johon epäilyksen vastaväitteet eivät pystyisi. Vaan sitä totuutta ei voitu saavuttaa paljaan järkitiedon päätelmillä. Se on olemassa, niin Kreikan viimeiset filosofit sanoivat, ainoastaan aistimaailman eksyttävän valon yläpuolella, ymmärrystiedon yläpuolella, järjen ja kaikkien käsitemääräyksien yläpuolella, käsittämättömässä ja muodottomassa, missä maailmanhenki valuu yksityiseen ihmishenkeen. Jos tahdot omistaa itsellesi jumaluuden, jos tahdot nähdä totuuden kasvoista kasvoihin, niin tukehduta kaikki, mikä on aistillista, kaikki mikä on omaasi ja sinulle omituista, kaikki mikä tekee sinut erinäiseksi olennoksi, erottaa sinut tuosta yhdestä ja yhteisestä, pyyhi sielustasi pois jokainen ajatus, jokainen tunne, jokainen kuva, jokainen tahdon ilmaus! Silloin, ainoastaan silloin pääset tuota ainoata, yliaistillista, ymmärtämätöntä tajuamaan. Ei mikään erota silloin katselevaa sielua katseltavasta jumaluudesta. Katseleva ja katseltava ovat yhtä. Totuuden etsijä on tullut yhdeksi totuuden kanssa. Tämä tila, jossa sielu ei enää elä omaa, vaan maailmanhengen, maailmanjärjen elämää ja saapi omakseen sen viisauden, sen ennustusvoiman, sen riippumattomuuden ajasta ja paikasta, samalla tavalla kuin magneetin läpi ei virtaa sen oma vaan yleinen kosmillinen voima, tämä tila on korkeimman innostuksen, ekstasin tila. Ekstasi, sanoivat uusiplatoonilaiset, on korkeimman tiedon muoto: välitön näkeminen. Musiikki, rukous ja rakkaus ovat voimia, jotka auttavat totuutta ja puhtautta rakastavan sielun taivaallista lähelle; muu täytyy hänen itsensä saada aikaan antautumalla täydelliseen toimettomuuteen, muodostamalla itsensä ikäänkuin sisällyksettömäksi onteloksi, johon jumaluus virtaa puhtaana ja inhimillisen aistillisuuden sekaantumisesta vapaana.
Kreikkalainen filosofia, sen huomaa tästä viittauksesta, joutui uusiplatoonilaisten kautta saman muutoksen alaiseksi, kuin antiikkisen rakennustaiteen muistot keskiajan rakennusmestarien kautta. Platoonin ajatustemppeli valoisine pylväskäytävineen tuli pitkän muutossarjan kautta rakennukseksi, jossa oli mystiikan maalaamia läpikorusto-ikkunoita ja taivaallisen ikävöimisen jännittämiä suippokaaria.
Kun Kryysanteuksen tytär tuona myrskyisenä yönä, ollessaan yksin salaperäisessä temppelissä ja istuen kumarassaan Pyytian kolmijalalla, ummisti silmänsä käsivarret rentoina sylissään ja pää nojautuneena ennustusjumalan jalustaa vasten, niin hän odotti ekstasin profeetallista astetta, tuota alempaa, tavallisille ihmisille mahdollista innostuksen tilaa, jossa sielu, leijaillen tajuamattomuuden meren pinnalla, vaan ei vielä vajonneena sen syvyyteen, maailmansopusoinnun ennustajasilmällä havaitsee sen, jota tahtoo saada tietää.
Kerran tulee aika, jolloin voidaan tehdä selvä niistä ruumiillisista ilmiöistä, jotka ovat yhteydessä ekstatisen tilan kanssa: muutamien hermokudoksien kiihottumisesta ja toisien raukeamisesta. Mutta ekstasi, haltijoissa olo itse — kuka selittää sen ja sen hämmästyttävät henkiset ilmiöt? Kuinka kummallista! Viisitoista vuosisataa on vierähtänyt viimeisen helleeniläisen filosofin haudan yli, ja ihmiskunnan tutkisteleva henki on sillä aikaa taistellut monta mahtavaa taistelua, vaan tänäpäivänä ajattelija seisoo taasen saman ilmiön edessä, ja yhdeksännentoista vuosisadan teistisen filosofin, aikakautensa tiedon huipulla olevan miehen, on pakko tunnustaa ekstasin olemukseksi melkein samaa, kuin häntä ennen vanhat pakanat Plootiinos, Iamblikos ja Kryysanteus![11]
Voittaako Julianus vai Constantius? Missä Filippos, minun kadonnut veljeni on? Näiden kysymyksien kehään — jälkimäinen oli tytön sydämessä edelliseen yhdistynyt ilman edellä käypää miettimistä — koetti Hermione koota tietoisuuttansa. Jos joku tällä hetkellä olisi astunut oraakelitemppeliin, niin hän olisi Apolloonin kuvapatsaan juurella nähnyt toisen, yhtä vaalean, liikkumattoman ja ihanan kuin hänkin. Tuuli huokaili etusuojaman pylväiden välissä. Myrskyn kohina kuului tukeutettuna valituksena paksujen muurien läpi. Hermione ei tahtonut sitä kuulla. Hän vaati korviensa hermoja kuoleutumaan. Hän näki ajatuksissaan vielä hämärän temppelisalin, häämöittävät pylväät, kiiriskelevät suitsutussavut, ja lampun valo näytti hänen silmäluomiensa lävitse raukealta, tumman punaiselta hohteelta. Hermione ei tahtonut sitä nähdä. Hän vaati näön tuntosäikeitä ja jäljittelevää kuvausvoimaa taintumaan.
Tahdon näin taistellessa aistien kanssa kului minuutti minuutin perästä. Silloinpa äkkiä hänen mieleensä muistuivat ne kasvot, jotka katselivat hänen päänsä ylitse, Apolloonin kasvot, nuo muuttumattomat, jotka vuosisatoja jo olivat tuijotelleet kuten nytkin. Siihen ajatukseen tuli jotain hirveätä, siihen kun yhtyi paikan demoonillisen luonteen muisto ja hänen yksinäisyytensä tunto. Jo yksinäisyys itsessäänkin, kun sen tuntee syvästi ja äkisti, voi valtaavasti vaikuttaa ihmiseen. Hermione hypähti pystyyn Pyytian kolmijalalta. Hän vapisi ja peitti silmänsä käsillään. Mielikuvitus ilveili hänelle, että marmorikuva oli liikkunut alustaltaan ja seisoi hänen edessään terättömät silmät tuijottaen hänen silmiinsä. Hän ei uskaltanut katsoa. Hiljaisuus kauhistutti häntä, vaan jokainen liike äänettömyydessä olisi jäätänyt hänen verensä. Näin hän seisoi odotellen voimaa taistellakseen pelkoansa vastaan. Ja tämmöistä voimaa hän sai isäänsä ajatellessaan. Hän avasi silmänsä. Olihan kaikki entisellään: jumalan kuva ei ollut liikkunut paikaltaan, lamppu näytti antavan kirkkaampaa valoa, suitsutuksen tuoksu tuntui vienommalta. Kryysanteuksen tytär nuhteli naisellista pelkuriuttaan. Karaistakseen itseään sen palaamista vastaan hän katseli kauan Apolloonin kasvonpiirteitä ja kulki sitten vakavin askelin temppelisalin lävitse. Hän tarkasteli niitä lupaustauluja ja voittomerkkejä, jotka vielä seiniä kaunistivat, niitä alttareja ja kolmijalkoja, jotka vielä olivat pystyssä pylväiden välissä. (Constantiuksen ja hänen suosikkiensa into ei näet ollut kohdistunut tähän asti niihin temppelin kaluihin, jotka eivät olleet kullasta tai hopeasta). Hän tunnusteli käsillään ovia, jotka hän löysi perältä ja jotka veivät opistodomokseen (takahuoneeseen) sekä sen kummallakin puolella oleviin pieniin sanktuareihin. Sen jälkeen hän asteli takaisin rauhoittuneena, istahti kolmijalalle ja sulki uudestaan silmänsä.
Tunteja kului, joiden kestäessä Hermionen tahto taisteli uutta, vihdoinkin voittoisaa taistelua aistien kanssa. Myrsky vinkui kuten ennenkin vanhan rakennuksen ympärillä, vaan hän ei enää kuullut sitä. Silmäluomet mustine ripsineen olivat jäykistyneet sinivaaleina ja läpinäkymättöminä terien päälle. Jäsenet olivat kangistuneet niinkuin kuolleen, koko elimistö kuollut ulkomaailman vaikutuksilta. Mutta kivettyneen kuoren alla eli tietoisuus, joka uskollisesti ja varovasti seurasi sisällisiä vaihteluja. Tämä on omituista sille tilalle, joka käy ekstasin edellä, kuten Iamblikos[12] sitä kuvaa; ja sellaisena se ilmautuu myöskin likeistä sukua olevassa magneetisessa unessa, sekä joskus valekuolemassa.