— Ja muistatko niitä toisia kertoja? jatkoi Hanna äskeistä ajatuksenjuoksuaan. — Kaikki ne ovat olleet suuria juhlahetkiä, suurimpia minun elämässäni.
— Niin, yhtyi Pentti koneellisesti, — juhlahetkiä. Juuri niiden vuoksi minäkin olen aina tullut joululomaksi kotiin. Nämä hetket antavat voimaa koko tulevaksi vuodeksi.
Tuskin hän oli sanonut sen, kun hänen mieleensä jo iski epäilys. Oliko se totta? Tuo, mitä hän juuri oli sanonut? Eikö hän ollut lausunut noita sanoja vain siksi, että tiesi Hannan niitä odottavan. Ei pyytävän eikä vaativan — sillä sitä hän ei milloinkaan tehnyt — mutta kuitenkin odottavan. Vielä viime vuonna hän olisi voinut sanoa nuo sanat sydämen lämmöllä, sillä tähän kertaan saakka kahdenkeskiset joulukirkkomatkat olivat todella olleet hänelle juhlahetkiä. Mutta nyt? Nyt oli tullut väliin jotakin, joka vääristi ne valheeksi. Ja tuo jokin oli vieras hento tyttö, jota hän kuukausi sitten oli Helsingissä tanssittanut.
Hän havahtui. Hanna oli kysynyt häneltä jotakin.
— Mitä sanoit?
Tyttö ei vastannut hetkeen. Sitten hän virkahti hiljaa:
— Kuinka kauan aiot vielä opiskella, Pentti?
— En tiedä.
— Mutta olethan jo valmis, huomautti Hanna.
— Niinpä kyllä. Mutta maisterin seppele ei vielä ole mikään opintojen pää.