Ulkona oli äänetöntä. Talvi-illan tyyni rauha oli kietonut tienoon kuuraiseen vaippaansa. Alhaalta salista kuului hiljaista pianonsoittoa, mutta se pikemmin syvensi kuin rikkoi hiljaisuutta. Hanna kai soitti vanhuksille.
Niin, Hanna… Hanna?
Pentti tuijotti eteensä synkin katsein. Mitä piti hänen tehdä?
Hän veti taskustaan esille rypistetyn kirjeen, oikoi sen ja luki uudelleen:
»Helsinki 28.XII.—18.
Vanha kaveri!
Muistatko Varkautta ja siellä vannomaamme aseveljeyttä? Sen valan
nimessä nyt kutsun sinua.
Olen näkevinäni ihmettelevällä naamataulullasi kysymyksen: minne?
Viroon, veliseni!
Polsut ovat hyökänneet sinne. Kohta puoleen nuo helvetin koirat aikovat pääkaupunginkin ottaa. Apua ovat sinne Suomesta pyytäneet ja apua saavat. Ensimmäisestä vapaaehtoisrykmentistä on osa jo päässyt lähtemään, ja toista, tätä meidän, pannaan juuri alulle.
Olen pestautunut mukaan luutnantiksi ja joukkuepäälliköksi. Tule sinä minulle varamieheksi! Yhdessä me sitten lystit pidämme.