Sitten vielä kalvavat ajatukset, jotka lamauttivat koko työhalun. Kaipa ne vaikenisivat luotituiskussa. Varmasti. Siinä unohtaa kaiken. Unohtaa, kuka olen, mistä tulen, mitä olen ajatellut ja surrut, mitä minusta piti tulla. Muistaa vain olevansa sotilas. Tuskin on selvillä siitä, mihin komppaniaan ja ryhmään kuuluu. Mutta sitä räikeämmin on tietoinen siitä, että pitää ampua. Ellen ammu tiuhaan ja tarkasti, ampuvat vastassa olijat minut…
Ja vielä toverin kirjeen viimeiset rivit! Ne loihtivat tuon tanssiaisillan niin elävänä mieleen. Millainen tyttö! Katherine oli siis matkustanut kotimaahansa. »Te olette antanut minun elämälleni uuden sisällyksen. Sytyttänyt minussa isänmaanrakkauden», muisti hän tytön sanoneen. Mitähän uusi elämän sisällys oli Katherinelle lopultakin antanut? »Kartanontytär jostakin Viron eteläpuolelta», oli toveri kirjoittanut. Hm, olisihan se somaa…
Pentin päätös oli valmis. Hän tarttui kynään.
»Pappila 29. XII —18.
H. V. Kutsustasi kiitos. Lähden heti pyhien jälkeen.
Tuus
Pentti.»
Sitten hän nousi epäröimättä ja lähti alas.
Salissa oli perhe koolla. Rovasti istui keinutuolissa piipunnysä hampaissa ja sanomalehti polvillaan kuunnellen Hannan soittoa. Ruustinna kutoi sukkaa takkatulen ääressä. Hannan isä istui perimmäisessä nurkassa etukumarassa tukien kyynärpäillä polviin ja katsoen hellittämättä ristissäolevia suuria ja karheita kouriaan.
Pentti pysähtyi kynnykselle. Hiljainen rauha, joka henki häntä vastaan huoneesta, sai hänet aprikoimaan. Mennä heidän luokseen ilmoittamaan, että parin päivän kuluttua hän lähtisi sotaan, jota käytiin monien satojen kilometrien päässä täältä, rauhaisasta Pohjanmaan pitäjästä, sehän olisi samaa kuin heittää pommi omaistensa keskuuteen.
Mitähän äiti sanoo? iskeytyi hänen mieleensä. Äitikulta, joka istui siinä pyylevänä, rauhallinen ilme herttaisilla, lihavilla kasvoillaan. Entä isä? Isän kookas, ryhdikäs olento ja tuuhean, harmaan tukan ympäröimä! lujat kasvot olivat omiaan herättämään kunnioitusta, johon sekautui vähän arkuuttakin. Jos isä sanoisi ei, olisi hänellä kova kamppailu edessä. Isä ei hevin antanut myöten, jos jotakin päähänsä sai. He kaksi, isä ja hän, olivat liiaksikin toistensa kaltaisia, ei vain ulkonäöltä, vaan suureksi osaksi myöskin luonteeltaan. Yrjö-veli — hän, jonka tappava luoti tavoitti Varkauden taistelussa — sensijaan oli tullut äitiin, yhtä hellä ja herttainen hän oli ollut.