Pentti vetäytyi pois ikkunasta ja sytytti nopeasti lampun.
Ovi avautui. Se oli Katherine. Mutta miten kalpeana! Kasvoilta oli paennut kaikki veri. Hän nojautui raskaasti ovenpieleen.
— Ampukaa nyt minut, jos tahdotte, kuiskasi hän käheästi. — Olen tehnyt sen. Olen vapauttanut vankinne. Hän on kenties jo tuossa tuokiossa toisten kanssa täällä.
— Katherine!
Tyttöön tuli jotakin uhmaavaa. Hänen silmänsä paloivat hurmioituneina.
Hento vartalo värisi.
— Niin, ja minä myöskin käskin häntä hakemaan apua, jotta saamme teidät vangiksi! huusi hän. — Te olette minun ja maani vihollinen! Koko Lätin kansa on nouseva taisteluun suomalaisia ja virolaisia sortajia vastaan! Yhdessä venäläisten kanssa! Nyt, kun Venäjä on antanut meille autonomian!
— Autonomian? Venäjä? Kuka teille on mokomaa uskotellut?
— Hän, vankinne!
Pentti purskahti katkeraan nauruun. Nyt hän käsitti. Käsitti kaiken.
Ryssä oli hoitanut asiansa hyvin.
— Ja te uskotte ryssää! Roistoa, joka muutama tunti sitten oli valmis murhaamaan teidät! Ettekö ymmärrä, että hän valehteli saadakseen teiltä vapautensa.