Veri suhisi Pentin korvissa hänen astellessaan pienen aseveikkonsa rinnalla. Mokoma suunsoittaja! Mutta antaahan olla, tämä päivä ei vielä ole viimeisemme, ei hänen eikä minun, ajatteli hän kostonhaluisena.
Kun he laskeutuivat ensimmäiseen kerrokseen, tuli hän katsahtaneeksi hiukan tarkemmin seuralaistaan, joka pää pystyssä ja joustavin askelin asteli hänen edellään alas portaita. Nuori, miten nuori, melkein lapsi vielä. Lapsen ruumis. Lapsen pehmeäpiirteiset, kauniit kasvot.
— Kuulehan, toveri, miten vanha sinä oikeastaan olet?
Poikanen pysähtyi ja katsoi kersanttiin. Ystävällinen puhe ja miellyttävä ääni tehosivat häneen. Hän tunnusti suoraan:
— Viisitoista täytin marraskuussa, kersantti.
— Mutta silloinhan sinulla täytyi olla isäsi lupatodistus päästäksesi mukaan.
Nuoren sotilaan ääni värähti, kun hän vastasi:
— Minulla ei ole isää. Hän kaatui Viipurin valloituksessa.
Pentti laski suojelevasti kätensä pojan olkapäälle.
— Entä äitisi?