Tiedäthän, millainen minä olen. Oikukas ja ilkeä, kun sille päälle
satun. Joulun maissa tein huvikseni sulhaselleni kiusaa. En sallinut
hänen tavata minua pariin viikkoon.
Vähän ennen uutta vuotta sain häneltä kirjeen. Hän palautti sormuksen.
Hän ei katsonut enää olevansa kyllin arvokas kantamaan sitä. Hän oli
joutunut huonoon toveriseuraan. Hän oli pettänyt minua.
Sen päivän itkin. Ja seuraavan yön. Mutta pelkään, ettei se ollut surua
vaan katkeruutta. Katkeruutta siitä, että minut, minut oli sulhaseni
pettänyt. Vaihtanut minun rakkauteni jonkun…uh!
Seuraavana päivänä hän tuli luokseni. Hän kerjäsi anteeksiantoa. Hän
itki. Mutta loukattu ylpeyteni ei antanut myöten. Onneton, tyhmä
ylpeyteni. Minä, minäkö olisin yhä kihloissa sellaisen miehen kanssa!
Työnsin hänet luotani. Nauroin hänelle vasten kasvoja.
— Sitten et kai välitä siitäkään, että olen liittynyt Viroon lähtevien vapaaehtoisten joukkoon?
Purskahdin nauruun. Kimeään nauruun.
– Ihana _vapaus_sankari sinä! huusin.
Hän nousi ylös. Häneen tuli jotakin tyyntä. Rauhallisesti hän sanoi:
— Niin katsos, Inkeri. Omaa vapauttani en kyllä kyennyt käyttämään. Mutta toisten vapauden puolesta taistelemaan en liene minäkään liiaksi huono… Olin raukka, kun oli elämästä kysymys? Mutta kenties minulla on rohkeutta katsoa tyynesti kuolemaa silmiin.