Yksinäinen vaeltaja näkyy korkeiden kinosten läpi vaivoin kaalaavan eteenpäin Linnaa kohti, joka mustan haamun tavoin kuvautuu synkälle yötiselle taivaalle. Nyt hän seisoo vallihaudan luona, joka eroittaa linnan ympäristöstään. Tuuli raastaa hurjasti hänen pukuaan ja saattaa armottomalla syleilyllään hänen jäsenensä värisemään. Mutta hänen ei tarvitse kauvan seistä tässä harkitsemassa miten pääsisi tielleen ilmestyneen esteen ylitse. Linnan muurissa oleva portti avautuu — häntä on nähtävästi odotettu — ja nostosilta lasketaan alas, ilman, että sen ketjujen synnyttämä rätinä myrskyn ulvonnan tukahduttamana herättää kenenkään muun huomiota paitse noiden molempien olentojen, jotka parhaillaan kohtaavat toinen toisensa.
— Halfdan, olet saanut vartoa kauvan, sanoo vasta tullut vieras, mutta en koskaan elämässäni ole moista myrskyä kokenut. Vielä joku tuokio ja olisin hyytynyt jääksi.
— Olen pitänyt huolta siitä, että saat hieman lämmitellä kohmettuneita jäseniäsi, ennenkuin ryhdytään toimeen, Fuchs, virkkoi puhuteltu. — Tule, aika on kallis!
He katosivat puolipimeään käytävään ja poikkesivat siitä vasemmalle olevaan kammioon, huoneesen, jonka valtavaa holvikattoa peräseinällä sijaitsevassa liedessä palava valkea vain heikosti kykeni valaisemaan.
Tänne he kumpikin istuutuivat; Halfdan otti esille ruukun, ojensi sen öiselle vieraalleen ja virkkoi:
— Juo, ystäväni, parasta viiniä, mitä Sverkerillä on kellarissaan. Toivon, ettei hän itse kauvemmin enää ole juoman tarpeessa — vai miten?
Fuchs otti aimo siemauksen ja ojensi ruukun Halfdanille. Edellinen virkkoi sitten:
— Olet kai tasoittanut tietä minulle, otaksun?
— Siitä voit olla vakuutettu. Tähän aikaan hän jo maannee sikeintä untaan kuten pölkky, sillä tiedätkö, Fuchs, eilen illalla hän ei viiniä säästellyt.
— Entäs hän, Klotilde?