Historiallinen kertomus.

I.

Kertomuksemme vie meidät Älgsjön saareen, Inkoon saaristossa syyskuun iltana v. 1789. [Muutamissa kohdissa on tässä poikettu historiallisesta totuudesta, jotta kertomus tulisi jännittävämmäksi.] Syksy on jo todenteolla käsissä, sade pieksää ruutuja ja myrskyn kamala ulvonta ympäröivässä hongikossa kuuluu pieneen tupaseen saakka, jota valaisee vain aimo halkonuotio nokisessa liedessä. Kreeta, kalastajan vaimo, valmistelee parhaillaan kelpo jauhopuuroa itselleen ja miehelleen, joka on kokemassa kalan pyydyksiään. Hänen hoikka vartalonsa kuvastuu tummana varjona loimuavaa liettä vastaan ja hehku tekee ruusut hänen poskillaan vieläkin punaisemmiksi. Suuret siniset silmät seuraavat uneksuen liekkien levotonta leikkiä ja hänen ajatuksensa näyttävät vaeltavan kaukana tästä kodista, jonka sielu ja auringonsäde hän kuitenkin on syksymyrskyissä ja pimeydessä.

Kolme vuotta takaperin oli Michelsson viettänyt häitään hänen kanssaan pappilassa. Hän muistaa peräti tarkoin tämän hetken ja miten hän papin parhaillaan vakavasti tehdessä selkoa uskollisuudesta ja rakkaudesta hyvinä ja kovina aikoina, tuli katsahtaneeksi erääsen sulhaspojista, nuoruudenystäväänsä Oskar Brandtiin, joka alakuloisena ja kyyneleet silmissä seisoi paikallaan; mutta tämän takana hän näki isänsä tuimat kasvot, ja Kreeta käsitti, ettei hänen kohtalonsa enää ollut muutettavissa.

Ja Michelssonin koti oli ensi hetkestä lähtien ollut onnellinen, sillä itse hän oli kelpo mies, joka piti Kreetaa kuten silmäteräänsä eikä ajatellut muuta kuin hänen onneaan. Kuinka voisi hän siis olla muuta kuin kiitollinen miehelleen ja voimiensa mukaan koettaa säästää ja lisätä heidän pieniä ansioitaan sekä mukautua Jumalan hänelle suomaan kohtaloon. Mutta joskus — hän ei sille voinut mitään, — tapahtui, että ajatukset tahtomattakin riensivät takaisin entisiin aikoihin, jotka auttamattomasti olivat ohitse, jolloin hänen ja Oskarin nuoruudenlempi oli tulisimmillaan ja he kumpikin rohkeasti katsoivat kohti tulevaisuutta varmoina onnestaan. Mutta sitten koitti heille esteitä, joita kumpikaan heistä ei ollut voinut aavistaa. Isän tarmokas tahto pakoitti unelmat haihtumaan, mutta täten syöpyi myös katkeruutta sydämiin, joissa tähän saakka vain puhtaat ja ylevät tunteet, jotka todellinen lempi synnyttää, olivat asustaneet. Kreetan isällä oli jotakin — hän ei itsekään tiennyt sanoa mitä — Oskaria vastaan. Köyhyys ei siihen ollut syynä, — sillä Kreetankaan vanhemmilla ei ollut muuta, kuin mitä he työllään voivat ansaita ja täytyihän Michelssoninkin uutterasti raataa, jos mieli tulla omillaan toimeen. Hän koetti turhaan urkkia, mikä oli syynä isän ja hänen lemmittynsä epäsopuun, mutta ei koskaan saanut tyydyttävää vastausta kysymyksiinsä. Isä oli vain jyrkästi sanonut, ettei Oskar ollut sopiva puoliso niin roimalle kelpo tytölle kuin Stoltin Kreeta oli. Ei siis ollut muuta neuvoksi kuin taipua voimakkaamman tahdon alle, koska se oli järkähtämätön päätöksessään. Ja hän piti liian paljon vanhemmistaan tahtoakseen tuottaa heille surua vanhoilla päivillä, mikä hänen vastustuksestaan varmaankin olisi ollut seurauksena. — Ja Kreeta koetti salata kyyneleensä ja olla iloisen näköinen kuten ennenkin; hän oli myös alati parhaansa mukaan koettanut säilyttää onnea, jota hänen miehensä hänelle koetti valmistaa.

Etehisestä kuului askeleita. Hän tiesi, että se oli Michelsson, joka väsyneenä ja likomärkänä palasi pitkältä rasittavalta kalastusretkeltään. Hän työnsi puoleksi palaneet kekäleet kokoon, niin että tuli jälleen sai virikettä ja alkoi iloisesti loimuta liedellä. Kantaen kädessään aimo röykkiön kookkaita haukia astui mies nyt tupaan iloisena ja leikkisänä kuten tapansa oli, vaikka vesi tiuhkuikin joka langasta hänen vaatteistaan ja käsivarret olivat kylmästä ja rasituksesta kontistuneet.

— Tässä on sinulle hieman murkinaksi huomenna, eukkoseni. Olipa tänään koko kova työ ulapalla. Mutta nythän jälleen ollaan kuten taivaan valtakunnassa. Ja mitä näen, puurohan on jo valmis. Sepä on maistuva vanhalle merikarhulle, kunhan ensin saan jäseneni hieman nöyrtymään.

Hän meni lieden ääreen, riisui takkinsa ja hieroi mielihyvällä käsiään häntä vastaan tulvivassa lämpimässä. Pukeuduttuaan sitten kuiviin vaatteisiin, istuutui hän hyvällä ruokahalulla pöytään.

Ilta-aterian, jälkeen, kun Kreetakin oli päättänyt päivän askareet, eivät he heti menneet levolle, vaan Michelsson pani uusia puita pesään, nosti sitten penkin lieden ääreen, otti Kreetan polvelleen istumaan ja virkkoi miettivästi:

— Kuulehan, eukkoseni, en tiedä mikä minun on, mutta tänä-iltana en ole oikein tolallani.