Antakaamme kertojan itsensä, vanhan kapteeni Bromanin, joka aikoinaan on kuullut tämän tarinan isältään, omin sanoin jatkaa kertomusta.
— Tiedättekö, syntyipä itku ja hammasten kiristys, kun Michelsson palasi tupaansa ja puolisot jäivät kahdenkesken. Hän noitui ja pauhasi, jotta ruudut helisivät, ja soimasi vaimoaan mitä ilkeimmillä herjauksilla. Olihan Kreeta tosin rikkonut paljon, mutta nuorisohan helposti joutuu harhateille ja Kreeta oli vielä melkein lapsi, hän kun oli vastikään täyttänyt 23 vuotta. Vihdoin Kreeta rohkasi mielensä ja sanoi suoraan miehelleen, että vaikka Oskar olikin huono ihminen, niin ei hän ikinä olisi sillä tavoin kohdellut omaa vaimoaan. Eikä Michelsson ollut koskaan hänestä pitänyt sillä tavoin kuin Kreeta tahtoi. Senvuoksi ei hänen tullut oudoksua, jos Kreeta häntä hieman pettikin. Olihan Oskar sitäpaitse lapsuudesta saakka ollut häneen mieltynyt, ja kun hän ei voinut saada Kreetaa vaimokseen, ei ollut kummakaan, jos hän tilaisuuden tarjoutuessa kernaasti tahtoi jutella hetkisen hänen kanssaan ja uudistaa vanhoja muistoja. — Tällä tavoin Kreeta puheli miehelleen ollen hyvin loukkaantuneen näköinen.
Ja näillä verukkeilla hän kenties luuli voivansa poistaa miehensä epäluuloja? Turha toivo! Michelsson tiesi jo tarkalleen miten asiat olivat; häneltä ei enää voitu salata totuutta, niin kernaasti kuin Kreeta sitä olisi tahtonutkin. Ei viipynytkään kauvan kuin jo Michelsson sanoi hänelle suoraan kaikki mitä tiesi ja sitten hän otti pussin selkäänsä ja läksi kotoaan tarjoutuakseen sotaväkeen; hän tahtoi kuolla maansa edestä, koska ei hänellä enää ollut vaimoa ja kotia, joiden hyväksi tehdä työtä. Ja sillä tiellään hän on vieläkin. Toiset sanovat hänen kaatuneen taistelussa Viipurin lahdessa v. 1790, kun taasen toiset kivenkovaan väittävät nähneensä hänet myöskin kunniamme kultaisina päivinä. Oli miten tahansa, elämästä oli hänelle koitunut taakka, vaikka korkeamman tahto on suonut hänelle pitemmän elämän-uran kuin hän itse tahtoikaan.
Mutta Kreetastahan minun piti puhua. Niin, kesän tullessa hän synnytti reippaan pojan, joka kasteessa sai nimekseen Edvard ja joka täydellisesti tuli isäänsä: samat vilkkaat siniset silmät ja sama pystynenä kuin Brandtillakin; otsa ja suu olivat äidin.
Jos kuka, niin tämä poikaparka tuli maailmaan sopimattomaan aikaan ja kutsumatta, sillä köyhä, rappeutunut koti ei tarjonnut hänelle muuta kuin puutetta ja kärsimyksiä, sillä äiti ei kyennyt säilyttämään heidän entisen vähäisen varallisuutensa tähteitä, jotapaitse Kreetan terveyskin oli horjuva ja suru oli lamannut kaikki hänen toimintakykynsä ja tahtonsa asemansa parantamiseksi.
Tällöin ilmautui pelastava enkeli erään sedän muodossa. Tällä oli Tammisaaressa pieni talo ja hän oli kuullut Kreetan aineellisesta hädästä. Kreetahan voisi asua piian kanssa keittiössä ja voimiensa mukaan olla apuna talousaskareissa. Kaupungissa voisi pojastakin tulla ihminen, hän saisi oppia lukemaan ja tottua säännölliseen työhön. Jos he jäisivät maalle, ei heillä ollut muuta edessä kuin vaeltaa ruodussa talosta taloon, nähdä kovia päiviä ja syödä armoleipää, minne vain tulivatkin. Ukko oli kyllä oikeassa ja siitä oli Kreeta kiitollinen ja koetti kaikin tavoin tehdä isäntäväelleen mieliksi. Jonkun vuoden kuluttua kävikin niin, että hän sai yksinään hoitaa keittiöaskareet ja entinen palvelijatar sai siirtyä nauttimaan lepoa.
Edvardista koitui reipas poika, hän sai ruveta käymään koulua ja saamaan opetusta. Ukko Pehrsson piti pojasta paljon ja oli määrännyt hänet ainoaksi perillisekseen, sillä hänellä ei ollut omia lapsia, joten Kreeta poikineen olivat Pehrssonin lähimmät perilliset. Mutta koulussa ei poika tahtonut viihtyä. Usein hän sieltä palasi itku kurkussa ja usein saapui hän perin myöhään kotia, vaikka päivän lukeminen jo aikoja sitten oli päättynyt. Kotona hän tietysti sai toria; "jälki-istunta" tahi muut rangaistukset luettiin hänen laiskuutensa ansioksi ja siihen se jäi, sillä Edvard ei koskaan puolustellut itseään. Hän oli aina vaiti, kun häntä toruttiin.
Seuraavana syksynä, kun Edvardin jälleen piti lähteä kouluun, hän jyrkästi kieltäytyi, hän oli muka saanut siitä kyliänsä. Lukea hän kyllä tahtoi kernaasti, mutta sitä hän voisi tehdä kotonakin, niin ettei tarvitsisi olla toveriensa pilkan esineenä.
Nyt Kreeta käsitti miten asiat olivat. Oli saatu pojan syntyperä selville ja toverit olivat häntä kiusotelleet sen johdosta, joten poikaparka, joka tähän saakka oli ollut aivan tietämätön perhesuhteistaan, sitä enemmän loukkautui noista sydämettömistä pistopuheista. Sillä lapsenkin mieli voi käsittää elämän katkeruuden, jos sydän on tunteita täynnä.
Tässä ei hyvistä eikä pahoista puheista, houkutuksista, uhkauksista eikä kurituksesta ollut apua. Poika oli itsepintainen ja sai kun saikin tahtonsa perille. Kenties voitaisiin vielä löytää hänelle sovelias toiminta-ala elämässä. Eräänä päivänä — Edvard lienee ollut noin 15-vuotias — kun hän äidilleen ilmaisi halunsa päästä merille, sillä täällä kotona ei hänestä ollut mihinkään ja hän oli kyllästynyt joutenoloon.