Toiset puolet matkustajista olivat aivan heikkoja, puolikuolleita siitä sanoin kuvaamattomasta häiriöstä, jonka laivan keinuminen oli aiheuttanut heidän hermostossaan ja heidän ruumiinsa edestakaisin vellovissa nesteissä, joten heillä ei ollut edes voimaa olla levottomia vaaran uhatessa. Toiset taas huusivat ja rukoilivat. Purjeet olivat siekaleina, mastot poikki, laiva vuoti kovasti. Työtä yrittivät tehdä vielä jotkut, jotka siihen kykenivät, mutta kukaan ei kuullut toistaan, kukaan ei pitänyt komentoa.
Anabaptisti avusti vähän laivan ohjaamisessa kannella; äkkiä eräs raivostunut merimies antoi hänelle niin ankaran iskun, että hän putosi pitkäkseen kannelle, mutta antamastaan iskusta sai tämä myös itse niin tuiman töytäyksen, että hän pää edellä paiskautui laivanpartaan yli; hän tarttui kuitenkin kiinni erääseen maston tynkään ja jäi siihen riippumaan. Hyväsydäminen Jacques riensi hätään, auttoi hänet ylös, mutta keikahti samassa siinä ponnistellessaan yli laidan ja putosi mereen aivan merimiehen silmien edessä, joka antoi hänen hukkua viitsimättä lahjoittaa hänelle edes yhtä ainoaa silmäystä.
Candide lähestyi samassa, ja ehti nähdä hyväntekijänsä vielä silmänräpäyksen ajan aaltojen pinnalla, jonne hän kuitenkin heti vaipui kadoten sinne ainiaaksi. Hän tahtoi heittäytyä hänen, jälkeensä mereen, mutta filosofi Pangloss esti hänet siitä todistamalla, että Lissabonin sataman edusta oli luotu varta vasten juuri sentähden, että tämä anabaptisti siihen hukkuisi.
Sillä aikaa kun hän todisti tätä, hajosi laiva kokonaan, kaikki menivät pohjaan lukuunottamatta Panglossia, Candidea ja tuota raakaa merimiestä, joka oli syynä hyveellisen anabaptistin hukkumiseen. Tuo lurjus ui onnellisesti rannalle, jonne myös Pangloss ja Candide pääsivät erään laudanpätkän avulla.
Kun he jonkun verran olivat toipuneet, lähtivät he kävelemään Lissabonia kohti: heille oli jäänyt vielä jonkun verran rahaakin, jonka avulla he toivoivat pelastuvansa nälkäkuolemasta samoin kuin olivat pelastuneet myrskystäkin.
Mutta tuskin olivat he hyväntekijänsä kuolemaa itkien astuneet jalallaan kaupunkiin, kun he jo tunsivat maan jalkojensa alla vapisevan; meri kohosi kuohuen satamissa ja murskasi kaikki laivat, jotka olivat ankkurissa; liekki- ja tuhkapyörteet peittivät kadut ja torit; talot luhistuivat, katot suistuivat maahan, perustukset sortuivat. Kolmekymmentä tuhatta ihmistä hautautui raunioihin, miehiä ja naisia, kansaa kaiken-ikäistä.
Merimies päästi kirouksen, ja virkkoi vihellellen:
— Täällä voi ansaita jotakin.
— Mikä voinee olla riittävä syy tähän ilmiöön? sanoi Pangloss.
— Nyt on maailman loppu! huudahti Candide.