Hän luuli näkevänsä nti Kunigundan. Ja hän näki hänet todellakin, se oli hän itse ilmielävänä.
Voimat pettivät hänet, hän ei saanut esille ainoatakaan sanaa, vaan vaipui tajuttomana hänen jalkoihinsa, Kunigunda taaskin uupui sohvalle.
Muori priiskoitteli heidän päälleen väkiviinansekaisia vesiä. Siitä he vähitellen tointuivat ja alkoivat puhutella toisiaan. Ensiksi oli heidän puheensa vain katkonaisia sanoja, sitten risteileviä kysymyksiä ja vastauksia, huokauksia, kyyneleitä, huutoja.
Eukko neuvoi heitä pitämään niin vähän meteliä kuin suinkin ja jätti heidät sitten omiin hoteisiinsa.
— Ah, oletteko siis todellakin siinä, sanoi Candide, te elätte siis, ja minä tapaan teidät täällä Portugalissa! Teitä ei olekaan siis raiskattu! Teiltä ei olekaan siis vedetty vatsaa halki, niinkuin filosofi Pangloss minulle vakuutti?
— Onpa niinkin, vastasi kaunis Kunigunda, mutta ihminen ei aina kuole tämänlaatuisista tapaturmista.
— Mutta onko totta, että teidän isänne ja äitinne ovat tapetut?
— Se on liiankin totta, vastasi Kunigunda itkien.
— Entä veljenne?
— Veljeni on myöskin tapettu.