Vanhan asianajajan Francois Arouet'n molemmat pojat tekivät isänsä suunnitelmiin monta harmillista muutosta. Toisesta tuli vanhuksen suureksi suruksi kirjailija, toisesta taas liiaksi porvarillisen arkipäiväisyyden mies.
Kirjailija-pojasta tuli kuitenkin 18:nnen vuosisadan kuuluisimpia miehiä, sillä hän juuri oli Voltaire, oikealta nimeltään Francois Marie Arouet.
Tullessaan tähän maailmaan marraskuun 21 p. 1694 oli hän niin laiha, pieni ja heikko, ettei hänestä luultu tulevan eläjää minkäänlaista. Mutta jo tässä sai hän ensimäisen tilaisuuden saattaa profeetat häpeään, sillä aivan kuin harmiksi heille jäikin hän elämään, pitäen sitten uljaasti kuolemaa loitolla kokonaista 84 vuotta.
Voltaire halasi ylhäisten seuraa, ja kumminsa, apotti Chateauneuf'in avulla pääsikin hän hienoston seurapiiriin. Selvän päänsä ja pelottavan terävän kielensä avulla hankki hän siellä itselleen kaiken sen menestyksen, minkä aateliton ja ulkomuodoltaan vaatimaton porvarinuorukainen silloisten Ranskan ylimysten keskuudessa hankkia saattoi. Se ei ollut suinkaan helppoa. Kun Voltaire ei voinut alistua kumartelemaan erästä ylhäistä nuorta ylimystä, annatti tämä hänelle lakeijoillaan selkään. Kun hän selkäsaunan johdosta vaati ylimyksen kaksintaisteluun, pääsi hän täten tekemästään "häväistyksestä" Bastiljiin. Vaikka se olikin hänelle jo tuttu paikka hän oli vähää ennen ollut siellä liki vuoden erään Ludvig XIV:stä kirjoitetun pilkkalaulun johdosta, jota hän ei tosin ollut kirjoittanut —, katsoi hän tämän tapahtumasarjan kuitenkin niin kuvaavaksi, että hän sai siitä herätyksen koko elämän ajaksi. Hän huomasi, ettei se, joka oli oikeassa, saanut tässä maailmassa aina tuota oikeuttaan tunnustetuksi.
Hänen tuotantonsa pirtein osa kietoutuu tämän "yleisesti tunnetun ja surullisen tosiasian" ympärille; pienissä pilkkahenkisissä romaaneissa, joista tämä nyt suomeksi käännetty "Candide", (1758) on yksi, heiluttaa hän terävän satiirin ruoskaa kaikkia ennakkoluuloja vastaan. "Candide"'ssä hän nimenomaan panee vastalauseen sitä filosofi Leibnitzin hyväntahtoista ja edistysvihollista väitettä vastaan, että tämä meidän maailmamme on parhain kaikista mahdollisista. Ylimyksen ruoska oli iskenyt kipinän, toisellaisen kuin tarkoitus oli.
Muutamien kuukausien kuluttua pääsi hän Bastiljista ehdolla, että menisi maanpakoon. Hän matkusti silloin Englantiin. Hän oli näihin aikoihin vähän yli kolmenkymmenen, tunsi perinpohjin maansa ja sen pääkaupungin, sen turmeltuneet elämäntavat, huonon hallituksen ja kurjan oikeuslaitoksen. Englannissa sai hän nähdä lujan ja järjestetyn kansanvaltaisen hallituksen, lujan yleisen oikeudentunnon, suuremman yksilöllisen, jopa aatelittomallekin suodun vapauden. Oleskelu siellä tuli hänelle toiseksi herätykseksi, se kun johti hänet toimimaan ajan yhteiskunnallisia ja henkisiä kysymyksiä pohtivana filosofisena kirjailijana, historioitsijana ja ihmisoikeuksien puoltajana.
Hänellä olikin nyt hyvä tilaisuus työskennellä rauhassa. Englannista palattuaan oli hän asettunut asumaan maaseudulle erään ystävättärensä luo, jossa hän huolista vapaana saattoi kokonaan antautua kirjailijatyöhönsä. Nidos ja lentolehtinen toisensa jälkeen sinkosi hänen kynästään. Neron ja ennakkoluulottoman arvostelun lahjomaton ja näinä aikoina oudolla viehätyksellä vaikuttava voima ihastutti lukijat, ja pian oli Voltaire aikansa ja maansa kuuluisimpia ja pelätyimpiä henkilöitä. Hän seurasi nykyaikaisen sanomalehden valppaudella kaikkea, ja lausui melkein kaikista aikansa periaatteellisesti tärkeämmistä ilmiöistä mielipiteensä, ollen yksinään niinä vuosina samaa kuin nykyään joku johtava maailmanlehti. Historiallisilla teoksillaan, näytelmillään ja romaaneillaan, eepoksillaan ja saduillaan, nimettömillä pikkukirjasillaan, joita levisi suunnattoman suurina painoksina, tavattoman laajalla kirjevaihdollaan, sukkeluuksillaan ja terävillä vastauksillaan, ohjasi hän aikansa mielipiteitä sekä ylimystön että porvariston piireissä. Hän oli suorastaan aikansa henkinen keskus; hänen toimintansa tavaton monipuolisuus ja laajuus hämmästytti niin Fredrik II:sta, että hänen lausuntonsa mukaan olisi voinut luulla kokonaisen oppineen seuran toimivan Voltaire-nimellä.
Vuonna 1749 kuoli Voltairen ystävätär. Silloin matkusti hän Fredrik II:n kutsusta Berliniin, mutta ei viihtynyt siellä kauan; ystävyksille tuli riita ja v. 1753 matkusti Voltaire tiehensä.
Sweitsin rajalta osti hän nyt pienen maatilan sekä myöhemmin aivan sen läheltä, mutta Sweitsin alueelta, toisen, kuuluisan Ferney'n. Täällä naureskeli hän vain Ranskan hallituksen yrityksille saada hänet vangituksi, milloin hän vain sattui kirjoittamaan hallituksesta jotakin loukkaavaa, ja sellaista tapahtui hallituksen mielestä valitettavan usein. Vahingoniloisella nopeudella kannatti ukko itsensä aina, kun tällaisesta tuli kysymys, tilalleen Sweitsin puolelle, iloitellen sieltä vastustajansa pettymykselle.
Tilallaan piti hän loistavaa hovia; vierainaan hänellä oli ruhtinaita, jotka kohtelivat häntä kuin vertaistaan. Alustalaistensa taloudellisen aseman paransi hän viisailla uudistuksilla. Hänen maineensa ja osaksensa saamansa kansan suosio kohosi korkeimmilleen, kun hän nyt, sotahuutonaan kuuluisa lause: "hävittäkää se kurja", alotti loistavan taistelun eräitten syyttömästi tuomittujen "kerettiläisten" muiston puhdistamiseksi. Hän oli yksin toisella puolella, ja vastustajana oli ajan mahtavin voima, katolinen kirkko ja sen jesuiittavalta, mutta silti Voltaire hehkuvalla innollaan ja leimuavalla rohkeudellaan vei asiansa voittoon sitkeän ja monivuotisen taistelun jälkeen. Sisällöltään oli tämä taistelu kahden aikakauden, kahden maailmankatsomuksen, edistyksen ja vanhoillisuuden taistelua, jonka merkitys on katoamaton.