Erittäinkin saavutti Candiden suosion eräs näyttelijätär, joka näytteli kuningatar Elisabethia muutamassa jotensakin nolossa murhenäytelmässä, jota silloin tällöin esitettiin. [Corneillen kirjoittama: Essex'in kreivi.]
— Tämä näyttelijätär, sanoi Candide Martinille, miellyttää minua suuresti; hän muistuttaa neiti Kunigundaa ja tahtoisin siksi hyvin kernaasti tehdä hänen tuttavuuttaan.
Périgordilainen apotti tarjoutui heti välittäjäksi.
Candide, joka oli saanut saksalaisen kasvatuksen, kysyi senvuoksi, minkälaiset seurustelutavat täällä päin olivat vallalla ja miten Ranskassa kohdeltiin tällaisia Englannin kuningattaria.
— Erilailla eri paikoissa, sanoi apotti; maaseudulla mennään heidän kanssaan kapakkaan, Parisissa heitä pidetään suuressa kunniassa, niinkauan kun he ovat kauniita, mutta kuoltuaan joutuvat he kaikki rikkaläjälle.
— Joutuvatko kuningattaret rikkaläjälle! huudahti Candide.
— Varmasti, sanoi Martin. Herra apotti on oikeassa. Olin juuri silloin Parisissa, kun neiti Momine [tarkoittaa kuuluisaa traagillista näyttelijätärtä Adrietine Lecouvreuria (1692-1730)] muutti, kuten sanotaan, tästä elämästä toiseen, ja häneltä kiellettiin tuo niin sanottu kunniallinen hautaus, nimittäin kunnia saada yhdessä korttelin kaiken edesmenneen roskaväen kanssa mädätä kurjalla hautausmaalla. Hänen seurueensa hautasi hänet erikseen kaikista muista erääseen Bourgognekadun nurkkaukseen, joka tapaus mahtoi tuntua hänestä hyvin tuskalliselta, sillä hänellä oli hyvin korkealle tähtäävä mielenlaatu.
— Sepä oli epäkohteliaasti tehty, sanoi Candide.
— Minkäpäs sille mahtaa, sanoi Martin, tämän paikkakunnan ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia. Ei missään saa nähdä niin suuria ristiriitaisuuksia ja vastakohtaisuuksia kuin tämän hullunkurisen kansan hallinnossa, lainkäytössä, uskonnollisissa menoissa ja näytelmissä.
— Onko siinä perää, että Parisissa aina nauretaan? kysyi Candide.