Vehkeilyjä Turkin hovissa. Tataarien khaani ja Benderin pasha tahtovat pakoittaa Kaarlen lähtemään tiehensä. Hän puolustautuu neljänkymmenen palvelijansa kera kokonaista armeijaa vastaan. Hänet saadaan kiinni ja häntä kohdellaan vankina.
SEITSEMÄS KIRJA.
Turkkilaiset siirtävät Kaarlen Demirtashiin. Kuningas Stanislaus vangitaan samaan aikaan. Herra de Villelonguen rohkea teko. Vallankumous seraljissa. Taistelu Pommerissa. Ruotsalaiset polttavat Altonan. Kaarle lähtee vihdoin matkalle, palatakseen valtoihinsa. Hänen kummallinen matkustustapansa. Hänen tulonsa Stralsundiin. Kaarlen vastoinkäymisiä. Pietari Suuren menestyksiä. Hänen voittokulkueensa Pietarissa.
KAHDEKSAS KIRJA.
Kaarle naittaa sisarensa Hessenin prinssille. Hänet saarretaan Stralsundiin, josta hän pelastuu Ruotsiin. Parooni Görtzin, hänen pääministerinsä, puuhia. Suunnitelmia sovinnonteoksi tsaarin kanssa ja maihinnousuksi Englantiin. Kaarle piirittää Fredrikshaldia Norjassa. Hän saa surmansa. Hänen luonteensa. Görtz mestataan.
Muistutuksia ja selityksiä
Alkulause.
Suuri "valistusaika" 1700-luvulla on sangen merkitsevästi vaikuttanut myös historiankirjoituksen uudistumiseen. Silloiset historioitsijat eivät näet, kuten aikaisemmat, enää tyytyneet pelkkään tapausten ja valtiolaitosten ulkopuoliseen käsittelyyn ja historian esittämiseen pääasiallisesti kirkollisen ja uskonnollisen katsantokannan valossa, vaan ryhtyivät teoksissaan tutkimaan, selvittelemään ja arvostelemaan myös tapausten ja ilmiöiden syitä, vaikuttimia, keskinäistä yhteyttä ja seurauksia; valtiolliset laitokset, kansain luonne ja tavat, aineellinen ja henkinen kulttuuri, maan luonto ja näiden kaikkien suhde toisiinsa otettiin tutkimuksen esineeksi. Samalla itse esitystapa muuttuu. Entisen kuivan ja kronikkamaisen historiankirjoituksen sijaan tulee kuvaileva, värikäs, eloisa ja taiteellinen esitystapa. Lisäksi liittyy historiankirjoitukseen tietoinen pyrkimys tarkastella ihmiskunnan vaiheita filosofisesti, terveen järjen ja luonnontieteellisen maailmankatsomuksen kriitillisessä valossa, sekä harrastus käsitellä varsinkin siihen saakka miltei kokonaan laiminlyötyä sivistyshistoriaa.
Nämä historiankirjoituksen uudet puolet esiintyvät etenkin kuuluisan ja monipuolisen ranskalaisen valistuskirjailijan François Marie Voltairen (1694-1778) teoksissa, jopa siinä määrin, että häntä, eikä suinkaan aivan syyttä, on sanottu historian filosofian, vieläpä koko uudemman historiankirjoituksen isäksi. Voltairen mielestä näet koko historiankirjoitus on vain historiaan sovellettua filosofiaa, ja sentähden tuleekin ainoastaan filosofien kirjoittaa historiaa. Historioitsijan tulee ennen kaikkea koettaa selvitellä inhimillisen sivistyksen keskinäinen yhteys ja kehityskulku eikä rajoittua pelkkiin ulkonaisiin tapauksiin. Niinpä hän varsinkin historiallisissa pääteoksissaan (Ludvig XIV:n vuosisata, Kansakuntain tavoista ja hengestä) erikoisella mielenkiinnolla käsittelee ja kuvailee valtioiden sisäistä järjestystä, kauppaa ja teollisuutta, tieteitä, taiteita, tapoja, ajatuskantaa ja yleensä sivistyshistoriallisia seikkoja. Ja kun tämä tapahtuu erittäin pirteällä, omaperäisellä ja taiteellisella tyylillä, niin ei ole ihme, että Voltairen historialliset teokset olivat alallaan käänteentekeviä ja ovat säilyttäneet arvonsa meidän päiviimme saakka, vieläpä eräissä suhteissa, kuten varsinkin Kaarle XII:n historiassa, määräävästi vaikuttaneet myöhempien aikojen tietoihin ja käsityskantaan.
Voltaire ei ollut mikään arkistojen ja asiakirjain tutkija, ja siitä johtuu, että hänen teostensa yksityiskohtien luotettavuus ei ole aina taattu. Hän kertoilee mielellään kaikenlaisia juttuja, joita on sattunut kuulemaan tai lähteissään tapaamaan, kunhan ne vain ovat todennäköisiä ja kuvaavia asianomaiselle henkilölle tai tapaukselle. Itse sanoo Voltaire esipuheessaan Kaarle XII:n historian vuoden 1748 painokseen jyrkästi epäilevänsä kaikkea, mikä esiintyy ihmeen tavoin ja vastoin tervettä järkeä; silloin hän ei muka usko edes silminnäkijäinkään vakuutteluja. Mutta jos joku juttu tai lisäpiirre on vain todennäköinen ja terveen järjen mukainen sekä muuten sovelias, silloin Voltaire ei suinkaan malta olla sillä höystämättä esitystään, vaikkapa sen oikeaperäisyys ei olisikaan aivan varma.