Jo olivat Württembergin prinssi, kenraali Rehnsköld ja useat muut korkeammat upseerit joutuneet vangeiksi, Pultavan leiri oli vallattu ja kaikkialla vallitsi sekasorto, josta ei ollut enää mitään pelastusta. Kreivi Piper oli lähtenyt leiristä muutamien kansliavirkailijain kanssa; he eivät tienneet, mihin ryhtyisivät ja mihin kuningas oli joutunut. He juoksentelivat kentällä puolelta toiselle, kunnes eräs majuri Bere (Berg?) tarjoutui viemään heidät kuormaston luo. Mutta pöly- ja savupilvet, jotka peittivät kentän, ja lohduttomasta asiaintilasta johtuva luonnollinen mielenhämminki johtivatkin heidät suoraan kaupungin vallihaudan ääreen, missä varusväki otti heidät kaikki vangiksi.
Kuningas ei tahtonut paeta, mutta ei voinut puolustautuakaan. Hänen luonaan oli tällä hetkellä kenraali Poniatowski, kuningas Stanislauksen ruotsalaisen kaartin eversti, erittäin ansiokas mies, joka kiintymyksestä Kaarlen persoonaan oli päättänyt seurata häntä ilman mitään päällikkyyttäkin Ukrainaan. Hän oli mies, joka kaikissa elämänsä tilanteissa ja vaaroissa, joissa muut osoittivat vain uljuutta, kykeni aina tuokiossa tekemään päätöksensä, vieläpä oikean ja onnellisen. Hän viittasi luokseen kaksi henkivartijaa, jotka tarttuivat kuninkaaseen kainaloista ja nostivat hänet hevosen selkään, hänen haavansa tuottamista kauheista tuskista huolimatta.
Poniatowskilla ei, kuten sanottu, ollut mitään päällikkyyttä armeijassa, mutta tässä tilanteessa hätä teki hänestä johtajan. Hän kokosi kuninkaan ympärille viisisataa ratsumiestä, joista toiset olivat henkivartijoita, toiset upseereja, muutamat pelkkiä ratsumiehiä. Tämä kokoontunut ja ruhtinaansa onnettomuuden elähdyttämä joukko murtautui toistakymmenen venäläisen rykmentin läpi ja kuljetti Kaarlen vihollisten keskeltä noin penikulman matkan verran, ruotsalaisen armeijan kuormastolle saakka.
Pakenevalta ja takaa-ajetulta kuninkaalta ammuttiin jälleen hevonen alta, mutta kuolettavasti haavoittunut eversti Gierta antoi hänelle omansa. Niinpä siis tämä valloittaja, joka taistelun aikana ei ollut kyennyt nousemaan ratsaille, nostettiin kahdesti ratsun selkään paetessaan.
Tämä kummallinen pakomatka oli jo paljon niin suuressa onnettomuudessa. Mutta oli paettava kauemmaksikin. Kuormastosta saatiin kreivi Piperin vaunut, sillä kuninkaalla itsellään ei Tukholmasta lähtönsä jälkeen enää ollut vaunuja. Hänet sijoitettiin näihin ajoneuvoihin, ja matka suunnattiin kiireesti Dnjepriä kohti. Kuningas, joka siitä hetkestä asti, jolloin hänet oli nostettu hevosen selkään, ei ollut virkkanut sanaakaan, kysyi nyt, miten oli käynyt kreivi Piperin. "Hän on joutunut vangiksi koko kansliahenkilökunnan kanssa", vastattiin hänelle. — "Entä kenraali Rehnsköld ja Württembergin herttua?" lisäsi hän. —- "Heidät on myöskin vangittu", virkkoi Poniatowski. — "Venäläisten vankeina!" huudahti Kaarle, kohauttaen olkapäitänsä; "matkalle siis, lähtekäämme sittenkin mieluummin turkkilaisten luo!" — Kuitenkaan ei hänen kasvoillaan huomattu mitään masentumisen merkkiä, ja se, joka olisi hänet nähnyt siinä eikä tiennyt hänen asemaansa, ei olisi voinut aavistaa, että hän oli voitettu ja haavoitettu.
Hänen poistuessaan valtasivat venäläiset Pultavan edessä olevasta leiristä hänen tykistönsä, kuormastonsa ja sotakassansa, jossa oli kuusi miljoonaa puolalaisilta ja saksilaisilta otettua puhdasta rahaa. Lähes 9,000 ruotsalaista ja kasakkaa sai taistelussa surmansa; noin 6,000 joutui vangiksi. Jäljellä oli vielä noin 16,000 miestä ruotsalaisia, puolalaisia ja kasakoita, jotka kenraali Lewenhauptin johdolla pakenivat Dnjepriä kohti. Hän marssi pakenevine joukkoineen toista tietä, kuningas kulki muutamien ratsumiesten kera toista. Kun ne vaunut, joissa hän istui, särkyivät tiellä, asetettiin hänet jälleen hevosen selkään. Onnettomuuden kukkuraksi Kaarle yöllä eksyi erääseen metsään. Täällä hänen miehuullisuutensa ei voinut enää korvata hänen voimiensa tyhjentymistä; hänen haavansa aiheuttamat tuskat kohosivat rasitusten johdosta korkeimmilleen, ja kun hänen hevosensakin oli kaatunut väsymyksestä, laskeutui hän muutamiksi tunneiksi levolle erään puun juurelle, ollen vaarassa joutua joka hetki häntä kaikkialta hakevien voittajainsa käsiin.
Vihdoin heinäkuun 9 ja 10 päivän välisenä yönä hän pääsi Dnjeprin rannalle. Myös Lewenhaupt saapui sinne armeijan jäännösten kera. Ruotsalaiset näkivät nyt jälleen, tuskansekaista riemua tuntien, kuninkaansa, jonka jo olivat luulleet kuolleeksi. Mutta vihollinenkin läheni eikä ollut siltoja kulkea joen yli eikä aikaa niitä rakentaa, ei ruutia puolustukseksi eikä ruokavaroja, joilla olisi voitu estää nälkään kuolemasta tämä kaksi päivää syömättä ollut armeija. Joka tapauksessa armeijan jäännökset olivat ruotsalaisia, ja voitettu kuningas oli Kaarle XII. Melkein kaikki upseerit uskoivat, että siinä nyt tehtäisiin viime tenä venäläisille ja joko voitettaisiin tai kuoltaisiin Dnjeprin rannalle. Epäilemättä Kaarle olisi niin päättänytkin, jollei hän olisi ollut ruumiillisen heikkouden masentama. Mutta hänen haavansa alkoi märkiä, hän sai kuumeen; ja on tehty se huomio, että pelottomimmatkin ihmiset menettävät haavakuumeessa sen vaistomaisen uljuuden, joka, kuten muutkin avut, vaatii vapaata päätä. Kaarle ei enää ollut oma itsensä; niin on minulle vakuutettu ja se näyttääkin todenmukaisimmalta. Häntä laahattiin mukana kuten sairasta, joka ei ole täydessä tajussaan.
Onneksi oli jäljellä vielä kehnot ajoneuvot, jotka sattumalta oli kuljetettu mukana tähän paikkaan saakka. Ne siirrettiin pieneen veneeseen; kuningas astui kenraali Mazeppan kera toiseen. Viimemainittu oli pelastanut useita täysinäisiä raha-arkkuja; mutta kun virta oli liian vuolas ja alkoi puhaltaa raju tuuli, heitti kasakkapäällikkö runsaasti kolme neljännestä aarteistaan jokeen, keventääksensä venettä. Kuninkaan kansleri Müllern, kreivi Poniatowski, jonka onnettomuuksissa valpas ja neuvokas henki nyt oli tarpeellisempi kuninkaalle kuin koskaan muulloin, ynnä muutamat upseerit kulkivat toisilla veneillä joen yli. Kolmesataa ruotsalaista ratsumiestä ja suuri joukko puolalaisia ja kasakoita uskalsivat, hevostensa oivallisuuteen luottaen, uimalla yrittää joen poikki. Heidän lujasti kokoon puristettu joukkonsa vastustikin virran vuolautta ja mursi aallot; mutta kaikki, jotka vähänkin jäivät muista erilleen, joutuivat aaltojen valtaan ja hukkuivat jokeen. Kaikista jalkamiehistä, jotka rohkenivat yrittää ylimenoa, ei yksikään päässyt toiselle rannalle.
Armeijan jäännösten ollessa tässä äärimmäisessä ahdingossa läheni ruhtinas Menshikov 10,000 ratsumiehen kera, joista jokaisella oli jalkamies ratsailla takanaan.[28] Tien varrella haavoihinsa, rasituksiin ja nälkään kuolleiden ruotsalaisten ruumiit osoittivat kyllin selvästi ruhtinas Menshikoville sen tien, jota pakenevan armeijan pääjoukko oli kulkenut. Ruhtinas lähetti ruotsalaisen kenraalin luo torvensoittajan ehdottamaan hänelle antautumista. Lewenhaupt lähettikin heti neljä kenraalia ottamaan vastaan voittajan käskyjä. Ennen tätä päivää olisi 16,000 kuningas Kaarlen soturia käynyt Venäjän valtakunnan kaikkien sotavoimien kimppuun ja mieluummin kaatunut viimeiseen mieheen saakka kuin antautunut; mutta menetetyn taistelun jälkeen, kaksipäiväisen paon perästä, kun he eivät enää nähneet kuningastaan, jonka itsensä oli täytynyt paeta, ja kaikkien sotamiesten voimain ollessa loppumaisillaan, samalla kun mikään toivo ei enää pitänyt pystyssä heidän miehuuttaan, — silloin rakkaus elämään pääsi voitolle heidän pelottomuudestaan. Ainoastaan eversti Trutfeder kävi venäläisten lähetessä yhden ruotsalaisen pataljoonan kera heitä vastaan, toivoen voivansa innostuttaa muunkin armeijan mukaansa. Mutta Lewenhaupt katsoi velvollisuudekseen pysähdyttää tämän hyödyttömän liikkeen.
Antautumiseen päätettiin suostua; koko armeija tehtiin sotavangeiksi. Muutamat sotilaat syöksyivät epätoivoissaan Dnjepriin, etteivät vain joutuisi venäläisten käsiin. Kaksi uljaan Trutfederin rykmentin upseeria surmasi toisensa; muut joutuivat orjuuteen. He marssivat kaikki ruhtinas Menshikovin ohitse, laskien aseensa hänen jalkoihinsa, samoin kuin 30,000 venäläistä oli tehnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin Ruotsin kuninkaan edessä Narvan luona. Mutta sen sijaan että kuningas oli silloin päästänyt kotiinsa kaikki nuo venäläiset vangit, joita hänen ei tarvinnut pelätä, tsaari puolestaan pidätti luonaan Pultavan luona vangitut ruotsalaiset.