Kuningas, joka tiesi heille annetun tehtävän, käski heti sanoa heille, että jos he uskaltaisivat esittää hänelle jotakin hänen kunniaansa solvaisevaa ja laiminlyödä hänelle tulevan kunnioituksen, hän paikalla hirtättäisi heidät kaikki kolme. Salonikin pasha, joka johti puhetta, verhosi tehtävänsä ankaruuden mitä kunnioittavimpiin korulauseihin. Kaarle lopetti puheillepääsyn suvaitsematta edes vastata. Hänen kanslerinsa Müllern jäi näiden kolmen pashan luo ja selvitti heille muutamin sanoin herransa kieltäytymisen, jonka olivat hyvin ymmärtäneet hänen vaitiolostansakin.
Suurvisiiri ei säikähtänyt; hän käski Benderin uuden seraskierin, Ismael-pashan, uhata kuningasta sulttaanin epäsuosiolla, jollei hän viivyttelemättä päättäisi poistua. Tämä seraskieri oli lempeäluontoinen ja sovinnollinen, saavuttaen siten Kaarlen suosiota ja kaikkien ruotsalaisten ystävyyttä. Kuningas ryhtyikin keskustelemaan hänen kanssaan, mutta ainoastaan sanoakseen hänelle, ettei hän lähtisi ennen, kuin Ahmed oli myöntänyt hänelle kaksi asiaa, nimittäin suostunut rankaisemaan suurvisiiriä ja antamaan hänelle satatuhatta miestä Puolaan palaamista varten.
Baltadshi-Mehemed tunsi hyvin, että Kaarle viipyi Turkissa vain hänen turmioksensa. Sentähden hän käskikin vartioida kaikkia Benderistä Konstantinopoliin vieviä teitä, siepatakseen käsiinsä kuninkaan kirjeet. Hän teki enemmänkin: hän vähensi Kaarlen thaimia, sitä elatusta, jonka Portti antaa luonansa turvapaikan saaneille ruhtinaille. Ruotsin kuninkaalle myönnetty avustus olikin suunnaton: siihen kuului viisisataa ecutä rahaa päivässä ja kaikkea muuta tavaraa, mitä hovin ylläpito vaati, upeasti ja yltäkylläisesti.
Heti kun kuningas sai kuulla visiirin rohjenneen supistaa hänen elatustaan, kääntyi hän ylihovimestarinsa puoleen ja sanoi hänelle: "Tähän saakka teillä on ollut vain kaksi ruokapöytää; minä käsken teidän pitää neljää huomisesta alkaen."
Kaarle XII:n upseerit olivat tottuneet pitämään mahdollisena kaikkea, mitä hän määräsi. Kuitenkaan ei kuninkaalla nyt ollut muonavaroja eikä rahaa; sentakia hänen täytyi lainata 20, 30 ja 40 prosentin korolla upseereilta, palvelijoilta ja janitshaareilta, jotka olivat rikastuneet kuninkaan tuhlaavaisuuden avulla. Holsteinin lähettiläs Fabrice, Englannin ministeri Jeffrey, heidän sihteerinsä ja ystävänsä antoivat, mitä heillä oli. Tapansa mukaan ylpeänä ja huomisesta huolimatta kuningas eli näistä antimista, jotka eivät olisi pitkälti riittäneet. Täytyikin sentähden pettää vartijain valppautta ja lähettää salaisesti Konstantinopoliin lainaamaan rahaa eurooppalaisilta kauppiailta. Kaikki kieltäytyivät lainaamasta kuninkaalle, joka näytti olevan kykenemätön koskaan maksamaan takaisin. Yksi ainoa englantilainen kauppias, nimeltä Cook, rohkeni vihdoin lainata noin 40,000 ecutä, tyytyen menettämään ne, jos Ruotsin kuningas sattuisi kuolemaan. Tämä rahasumma saapui kuninkaan pieneen leiriin juuri silloin, kun jo alkoi olla puute kaikesta eikä enää ollut mitään avun toivoa.
Sillä välin oli Poniatowski kirjoittanut suurvisiirin leiristä käsin selostuksen Pruth-joelle tehdystä sotaretkestä, syyttäen siinä Baltadshi-Mehemediä arkuudesta ja petollisuudesta. Eräs vanha janitshaari, joka oli suutuksissaan visiirin heikkoudesta ja lisäksi Poniatowskin lahjojen suostuttama, otti tämän selostuksen huostaansa ja lähti, lomaa saatuaan, itse viemään kirjeen sulttaanin käsiin.
Poniatowski matkusti leiristä muutamia päiviä myöhemmin ja lähti Turkin hoviin punomaan siellä tapansa mukaan juonia suurvisiiriä vastaan.
Olosuhteet olivatkin suotuisat; vapautunut tsaari ei näet kiirehtinytkään täyttämään sitoumuksiaan; Asovin avaimia ei kuulunut; suurvisiiri, joka siitä oli vastuunalainen, pelkäsi syystä herransa vihaa eikä uskaltanut hänelle näyttäytyä.
Seralji oli tällöin enemmän kuin koskaan täynnä vehkeitä ja puolueita. Moisia juonia tavataan kyllä kaikissa hoveissa, mutta meikäläisissä ne tavallisesti päättyvät ministerin vaihdokseen tai korkeintaan maanpakoon ajamiseen; Konstantinopolissa ne sen sijaan saattavat putoamaan useamman kuin yhden pään. Tällä kertaa maksoi asia vanhan suurvisiirin Tshurlulin ja Baltadshi-Mehemedin luutnantin Osmanin hengen, koska tämä oli ollut Pruthin rauhan pääpuuhaaja ja mainitun rauhan jälkeen saanut tärkeän valtioviran. Osmanin aarteiden joukosta löydettiin tsaarittaren sormus ja 20,000 Saksissa ja Venäjällä lyötyä kultarahaa. Se todisti selvästi, että raha yksin oli pelastanut tsaarin kuilusta ja tuhonnut Kaarle XII:n onnen. Suurvisiiri Baltadshi-Mehemed karkoitettiin Lemnos-saarelle, jossa hän kolme vuotta myöhemmin kuoli. Sulttaani ei ottanut hänen omaisuuttansa hänen lähtiessään maanpakoon eikä hänen kuoltuaankaan; hän ei ollut rikas, ja hänen köyhyytensä puhdistaa hänen muistonsa syytöksestä.
Tätä suurvisiiriä seurasi Jussuf, s.o. Josef, jonka kohtalo oli yhtä merkillinen kuin hänen edeltäjäinsäkin. Hän oli syntynyt Venäjän rajoilla ja joutunut perheineen kuusivuotiaana turkkilaisten vangiksi, jotka möivät hänet eräälle janitshaarille. Sitten hän oli ison aikaa palvelijana seraljissa ja kohosi vihdoin toiseksi henkilöksi siinä valtakunnassa, jossa hän oli ollut orjana; mutta hän oli vain varjoministeri. Nuori seliktar Ali-Kumurdshi nosti hänet tälle liukkaalle paikalle vain siksi aikaa, kunnes itse voisi asettua sille, ja Jussuf, hänen juhtansa, ei toimittanut muuta kuin vahvisti valtakunnan sinetillä tämän suosikin tahdonilmauksia. Ottomanisen hovin politiikka näytti kokonaan muuttuneen tämän visiirikauden ensi päivistä alkaen. Tsaarin Konstantinopolissa osaksi ministereinä, osaksi panttivankeina olevat valtuutetut saivat nyt osakseen parempaa kohtelua kuin koskaan ennen. Suurvisiiri vahvisti heidän kanssaan Pruthin rauhan. Mutta enimmin suututti Ruotsin kuningasta tieto siitä, että ne salaiset suhteet, joihin oli ryhdytty Konstantinopolissa tsaarin kanssa, olivat Englannin ja Hollannin lähettiläiden välitystoimen hedelmiä.