Siihen aikaan oli eräs Ranskan lähettiläs suljettuna Ruotsin kuninkaan kanssa Stralsundiin. Hän oli nimeltään Colbert, kreivi de Croissy, Ranskan armeijan kenraaliluutnantti, kuuluisan valtioministerin markiisi de Torcyn veli ja sen mainion Colbertin sukulainen, jonka nimi ei koskaan kuole Ranskassa. Oli melkein yhdentekevää, lähetettiinkö joku mies juoksuhautaan vai lähettilääksi Kaarle XII:n luo. Kuningas keskusteli Croissyn kanssa tuntikausia mitä vaarallisimmissa paikoissa, kanuunankuulien ja pommien surmatessa väkeä heidän vieressään ja takanaan, kuninkaan huomaamatta vaaraa tai lähettilään tahtomatta edes antaa hänelle aavistustakaan siitä, että oli soveliaampiakin paikkoja puhella asioista. Mainittu ministeri teki jo ennen piiritystä kaikkensa saadakseen aikaan sopimuksen Ruotsin ja Preussin kuninkaitten välillä; mutta jälkimäinen vaati liikoja, ja Kaarle taas ei tahtonut luovuttaa mitään. Kreivi de Croissyn ainoana tyydytyksenä hänen lähettilästoimessaan oli siis ilo saada nauttia eriskummaisen miehen tuttavuutta. Hän nukkui usein samalla viitalla hänen vieressään; hän oli, jakaessaan hänen kanssansa vaarat ja vaivat, hankkinut itselleen oikeuden puhua hänen kanssansa vapaasti. Kaarle edisti tätä rohkeutta niissä, joita hän rakasti; hän sanoikin joskus kreivi de Croissylle: "Veni, maledicamus de rege, tulkaa, puhelkaamme hieman pahaa Kaarle XII:sta!" Näin on mainittu lähettiläs itse kertonut minulle.
Croissy viipyi kaupungissa marraskuun 13 päivään saakka. Vihdoin hän, saatuaan vihollisilta luvan lähteä matkatavaroineen, otti jäähyväiset Ruotsin kuninkaalta, joka jäi Stralsundin raunioiden keskelle kahdella kolmanneksella huvenneine varusväkineen, mielien kestää rynnäkön.
Kahta päivää myöhemmin tehtiin todellakin hyökkäys ulkovallitusta vastaan. Viholliset valtasivat sen kahdesti ja heidät lyötiin siitä kahdesti takaisin. Kuningas taisteli aina mukana krenatööriensä joukossa. Vihdoin ylivoima voitti; piirittäjät pääsivät varustuksen herroiksi. Kaarle viipyi vielä kaksi päivää kaupungissa, odottaen joka hetki yleistä väkirynnäkköä. Hän pysyi 16 p:nä puoliyöhön saakka pienellä, pommien ja tykinkuulien raunioittamalla raveliinilla; päivää myöhemmin korkeimmat upseerit rukoilivat häntä poistumaan linnoituksesta, jota ei enää voitu puolustaa. Mutta peräytyminen oli jo yhtä vaarallista kuin paikalla pysyminenkin. Itämeri oli täynnä venäläisiä ja tanskalaisia laivoja, kun sitävastoin Stralsundin satamassa oli vain pieni purje- ja soutualus. Ne monet vaarat, jotka tekivät tämän peräytymisen niin kunniakkaaksi, yllyttivät Kaarlea siihen ryhtymään. Hän astui laivaan yöllä 20 p:nä jouluk. 1715 ainoastaan kymmenen henkilön kanssa. Ensin täytyi rikkoa jää, joka satamassa peitti meren. Tämä rasittava työ kesti useita tunteja, ennenkuin alus vihdoin voi uida vapaasti. Vihollisten amiraalit olivat saaneet mitä jyrkimmät määräykset olla päästämättä Kaarlea ulos Stralsundista ja ottaa hänet vangiksi kuolleena tai elävänä. Onneksi he olivat tuulen alla eivätkä siis voineet päästä hänen kimppuunsa. Vielä suurempi vaara uhkasi Kaarlea hänen kulkiessansa Rügenin saaren ohi erään Habette-nimisen paikan läheltä, jossa tanskalaisilla oli 12-kanuunainen patteri. He ampuivatkin kuningasta kohti. Laivamiehet ponnistelivat kovasti purjein ja airoin, päästäkseen nopeasti ohi; eräs tykinkuula tappoi kaksi miestä Kaarlen vierestä, eräs toinen musersi aluksen maston. Näiden vaarojen alaisena kuningas vihdoin kohtasi kaksi omaa laivaansa, jotka risteilivät Itämerellä. Seuraavana päivänä Stralsund antautui, sen varusväki joutui sotavankeuteen. Kaarle nousi maihin Skoonessa Ystadin luona ja lähti sieltä Karlskronaan. Hänen asemansa oli nyt aivan toinen kuin silloin, kun hän viisitoista vuotta aikaisemmin oli lähtenyt sieltä 120-kanuunaisessa laivassa laatimaan lakeja pohjoismaille.
Odotettiin hänen, kun hän nyt kerran oli niin lähellä, saapuvan katsomaan pääkaupunkiansa pitkän poissaolon jälkeen. Mutta hänen tarkoituksensa oli palata sinne vasta uusien voittojen perästä. Hän ei voinut mukautua muutoin näkemään jälleen kansaansa, joka rakasti häntä ja jota hänen täytyi edelleen sortaa, voidakseen puolustautua vihollisiltaan. Ainoastaan sisarensa hän tahtoi nähdä ja kohtasi hänet Vetter-järven rannalla Itägöötanmaalla. Hän matkusti sinne yhden ainoan palvelijan kanssa postihevosilla ja palasi vietettyään yhden päivän sisarensa seurassa.
Karlskronasta käsin, jossa hän talvehti, hän määräsi uusia sotaväenottoja kuningaskunnassaan. Hän luuli kaikkien alamaistensa syntyneen yksinomaan seuraamaan häntä sotaan ja oli totuttanut heidät uskomaan samoin. Sotamiehiksi kirjoitettiin nuorukaisia viidestätoista ikävuodesta alkaen. Useimpiin kyliin jäi jäljelle vain vanhuksia, lapsia ja naisia; monin paikoin nähtiinkin pelkästään naisia maata muokkaamassa.
Vielä vaikeampaa oli hankkia laivastoa. Asian auttamiseksi annettiin lupakirjeitä kaappareille, jotka näiden tavattomien ja maalle vahingollisten etuoikeuksien nojalla varustivat muutamia laivoja. Nämä olivatkin Ruotsin viimeisiä voimanponnistuksia. Niin suurien kulujen peittämiseksi täytyi käyttää kansan viimeiset varat. Tuskinpa oli mitään kiskomisen lajia, jota ei olisi keksitty jonkun veron tai maksun nimellä. Kaikki talot tarkastettiin ja otettiin puolet niiden varastoista kuninkaan makasiineihin vietäväksi. Hänen laskuunsa ostettiin kaikki valtiossa oleva rauta, ja hallitus suoritti hinnan maksuosoituksilla, myödäkseen sen jälleen kovasta rahasta. Kaikki ne, jotka pitivät silkkisiä vaatteita, tekotukkia tai kullattuja miekkoja, saivat maksaa niistä veroa. Myös kamiiniuuneille pantiin ankara vero. Moisen nylkemisjärjestelmän rasittama kansa olisi varmasti kapinoinut jokaista muuta kuningasta vastaan, mutta kurjinkin Ruotsin talonpoika tiesi kuninkaansa viettävän vieläkin ankarampaa ja niukempaa elämää kuin hän. Niinpä kaikki nurisematta alistuivatkin näihin rasituksiin, joita kuningas itse ensimäisenä kesti.
Yleinen vaara saattoikin yksityiset onnettomuudet unhoon. Odotettiinhan näet joka hetki venäläisten, tanskalaisten, preussilaisten, saksilaisten, vieläpä englantilaistenkin maallenousua Ruotsiin. Tämä pelko oli niin hyvin perusteltu ja niin voimakas, että ne, joilla oli rahoja tai kalleuksia, kaivoivat ne maahan.
Todella olikin jo englantilainen laivasto ilmestynyt Itämerelle, kenenkään tuntematta sen toimintaohjeita, ja Tanskan kuninkaalla oli tsaarin lupaus siitä, että venäläiset yhdessä tanskalaisten kanssa hyökkäisivät Ruotsiin keväällä 1716.
Niinpä olikin mitä suurin yllätys koko Euroopalle, joka tarkasti seurasi Kaarle XII:n kohtaloa, kun tämä, sen sijaan että olisi puolustanut niin monien ruhtinaiden uhkaamaa maatansa, lähtikin maaliskuussa 1716 20,000 miehen kanssa Norjaan.
Sitten Hannibalin päivien ei oltu nähty kenraalia, joka, koska ei voinut puolustautua omassa maassaan vihollisiansa vastaan, lähti sotimaan heitä vastaan heidän valtioittensa sydämessä. Hänen lankonsa, Hessenin prinssi, seurasi häntä tällä retkellä.