Narkissos, joka sulaneena liukenet kuvasi näkemisen ylle, eikö ihminen kauniina ole ikäänkuin tunteeksensa kukkuroitumista ja tunteeksensa kuolemista? Eikö ihminen kauneutensa halvauvana hetkenä ikäänkuin herkähdy koko olossaan ja ole kuin tulvivaa kumpuavaa tuntemisen aaltoa, jonka kantamana koko ihminen sisältään liikkuu ja vuotaa esiin? Narkissos, joka iäksi olet silmiesi näkemiseen vangittu ja lumottu, ja jonka koko olo on hetken tunteen kukkuralla väilymistä, eikö kauneus ole ihmisen jäämistä tunteeksi, jonka myötä hän hälvenevänä liukenee olemisensa jokaisesta halusta ja pyrkimyksestä? Ihmisen lumoutumista ihanuuden värjyväksi aalloksi itsensä ja näkemisensä välille?
Antinous seisoo, seisoo liikkumatonna ja katsoo, togansa on valunut hartioilta alas ja lepää jaloissaan maassa, liikkumatonna hän seisoo ja katsoo, joka jäsenensä suloisesti lamauvana, kasvonsa värähtyneen jäykkinä, kuvansa ylle hykähtynyttä Narkissosta.
VIII.
Niin hipuu kauneus ihmisen suonia kuin uuvutus. Tekee suonet sinisiksi ja kalvaa hiuduttavasti joka jäsentä. Niin kauneus valuu kuin hitainen ihana neste ihmistä, joka hiljaa ja hiljaa hipuu jokaiseen verenpisaraan ja jokaiseen solun kudokseen ihmisessä ja raukasee jokaisen verenpisaran ja jokaisen solun suloiseksi ihmisessä. On raukenemista, kauneudeksi raukenemista joka jäsenessään. Mitä tekisi? Ja miksikä tekisi? Kauneinta on levätä, kauneinta tunteinansa levätä. Miksi vaivautuisi tahtomaan ja toivomaan? Miksi ponnistaisi henkeänsä selkeäksi ja kirkkaaksi? Miksi säihkyisi tahtovaksi toivovaksi rohkeudeksi? Ihaninta on rauhana levätä. Raukeana tahdottomana rauhana. Jokaisessa ihon kudoksessa hieno hipuva raukeuden nautinto. Elämä, ulkopuolinen, kolea hantela elämä? Vaivaavaa ja runtelevaa olisi sen kosketuksen alaisena olla, epämukavaa ja tukalaa. Levoton ja häiritty olisi ihminen sen kovassa sylissä. Ei ihminen kauneudestansa elämään tahdo herätä, kauneutensa häilyvässä, koko sielun ja olon hervottavassa unessa on ihmisen halu heräämättä väilyä. Jättää koko ihmisellään itsensä nautinto-olonsa syleilyyn, kuten koko olemista ihanasti uuvuttavaan kylpyyn, niin on ihmisen halu, ja siinä kylvyssä tuudittua ihanaan uneksuvaan herpoutumistilaan, jossa ei toivo, eikä tahdo mitään, elää ja tuntee vaan ja viruu rauenneena. Kutoutua kuin pehmeään, koko sielua ja oloa hyväilevästi verhoavaan harsoon, niin halajoitsee ihminen olla, ja sen harsonsa verhoomana uinailla itsensä epämukavalta ja työläältä tuntuvasta elämästä hillittyyn ja hivelevään uneksumistilaan, jonka sylissä ihminen heruu nauttivaan hyväilevään velttouteen. Kauneus, kauneus, kuin unnutus, hempeä raukaseva unnutus hiipii ja hipuu se ihmistä, veltoksi heruneena ihanuuden herpoumuksena sulaa ja uneksuu ihminen sen sylissä, eikä silmäänsä tahtoisi avata sen raukasevassa sylissä, jokainen solu ja jokainen verenpisara suloutuvana unenhumalana.
IX.
Antinous on vajonnut ajatuksiinsa, istuu avonaisessa pilaristossa, jonka yllä palmut heiluvat, ja vaivautuu syvemmälle ajatuksiinsa. Kätensä ovat pujotetut toisen polvensa taakse ja otsassaan on syvä ryppy, silmänsä katsovat totisina eteen.
Mutta kun ihminen ei aina häily kauneutena? Kun tulevat kolkot ja sammuvat hetket, jolloin koko olo on tuskallista tyhjyyttä? Kun koko elämä melkein on kolkkoja tyhjiä hetkiä?
Hiljaa ja hitaasti pudistaa Antinous päätään, ja silmänsä jäävät epämääräisen pohjattomina tuijottamaan yhteen kohtaan, niiden katse ikäänkuin seisahtuu ilmaan edessä.
Niin sammunutta on ihmisessä välisti, niin mykkää ja pimeätä. Mieli uumoilee sekavana ja sakeana, ja kuin tukalassa kärsimyksessä tuntee elämän ympärillä. Niin tyhjänä ja nuutuvan laimeana uikottaa se elämä ympärillä, ja sekavana tukaluutena tuntuu se piinaantuviin aistimiin. Niin on ihminen usein, ja uumoilee sielussaan kolkkona. Miksi on ihmisellä semmoiset sammuneet tukaluuden hetket? Ja miksi ovat useimmat elämän hetket niitä kituvia tukaluuden hetkiä? Niitä synkkiä hetkiä, joina ihminen jäykkenevänä värjöttää elämän yksitoikkoisuuden keskellä?
Katsovan Antinouksen kasvot värähtyvät vieläkin totisemmiksi, ja silmänsä pysyvät entistä tuskallisempina.